Annabelle

Laadukasta pelottelua kauhuklassikoiden jalanjäljissä.

Hemmetin ruman Annabelle-nuken tapasimmekin jo The Conjuring – Kirottu elokuvan alkupätkässä. Harvoin näin käy, että toisen leffan introsta lähdetään kasaamaan ihan oma tarina. Hauska idea sinänsä.

No nyt tuo riivattu nukke saa kokopitkän leffapätkänsä, ja ihan mainion pätkän saakin. Annabelle on parrasvaloissa koko puolitoista tuntia.

Elokuvan alussa päähenkilö pariskunta kuulee uutisista Charles Mansonin kultista. Eletään siis 60-luvun loppupuolta. Tästä saadaankin näppärästi kasattua leffalle ihan kelpo juoniaihio. Myöhemmin historiaa tunteville, tapahtuu jotain hyvin samankaltaista kuin Roman Polanskin vaimolle Sharon Tatelle. Ja tässä kahakassa nukkeenkin saadan aikaan kirous, ja Annabelle nimenkin historia selviää.

MISSÄÄN NIMESSÄ nyt ei leikitä Child’s playn kaltaisella Chucky-tappajanukella. Itseasiassa koko leffan aikana emme näe nuken liikkuvan itsestään kertaakaan. Mutta kirous on nukessa vahvana, ja se seuraa avioparia, vaikka he muuttavatkin välillä. Lopulta Mia (Annabelle Wallis) ymmärtääkin, että kyseessä ovat demoniset voimat, jotka häntä koettelevat.

Elokuvan ajankuva on todella toimivaa; vaatteet, hiukset, kalusteet näyttävät hyvinkin autenttisilta, ja TV pyörittää samoja saippuasarjoja, jotka pyörivät ruudussa vielä edelleenkin.

Elokuva nappaa muutamia viittauksia aika suoraankin klassikoista. Rosemaryn painajainen tulee vahviten mieleen. Muutto hyvinkin samanlaiseen taloon, naapurista kantautuvat äänet, lapsen uhraus jne. luovat hyvinkin vahvoja viitteitä Polanskin klassikkoelokuvaan. Ja muutamat kuvakulmat ovat nekin kuin kopioita Polanskin toisesta klassikosta, Inho-elokuvasta.

Myös perinteisestä japanilaisesta kauhuelokuvista on otettu esimerkkejä ja ei voi välttyä myöskään Manaajasta varastetuilta ideoilta.

Pääasiassa kauhuaineksia kasvatetaan hitaasti. On kiikkustuolin narinaa, ompelukoneen hurinaa ja kiinni paukahtelevia ovia.

MUTTA KYLLÄ muutama aika pelottavakin kohtaus mahtuu mukaan. Muuten elokuvan tempo on suht rauhallinen ja välillä dialogi jopa hieman puuduttaakin. Nuoremmille kauhun ystäville tämä hidastempoinen, tyyliltään jopa hyvinkin 70-lukulainen leffa voi olla kaikessa mässäilyn ja veren puutteessa pettymys.  Itse pidin tyyliä hyvinkn virkistävänä, näinä käsivarakameran ja 3D-hömppäilyjen aikoina. Kohtaukset on hyvin kuvattuja ja suunniteltuja.

Annabelle Wallis tekee tuoreena äitinä vakuutavan roolin.

Näppärää säikyttelyä ilman liikoja kikkailuja.