Steve Jobs

Nerokas elokuva nerosta,
joka osaa olla myös hirviö

Leffavuosi alkaa rytinällä. Jo toinen elokuva. jolle annan täydet viisi tähteä. Tällekin elokuvalle täydestä sydämestäni ja syystäkin.

Ohjaaja Danny Boyle on tehnyt mielenkiintoisen uran niin briteissä kuin jenkeissäkin. Eikä ohjaajan taattu tyyli, ottaa omakseen käsikirjoitus kuin käsikirjoitus, lisätä siihen omalaatuista leikkaustaan ja heittää taustalle upeaa musiikkia, petä nytkään.

Se, oliko Steve Jobs artisti, nero, läheiset luotaantyöntävä täysi mulkku vai jopa vallanhimoinen ”pakko olla parempi kuin muut, ja näyttää se myös heille”-tyyppi. Jääköön se jokaisen katsojan itse ratkaistavaksi.

Tämäkin elokuva, niinkuin tämän perjantain toinenkin ensi-ilta, Jättiläinen, yhdistelee faktaa ja fiktiota juuri sillä lailla kun katsoja sen haluaakin nähdä.  Nyt tehdään nimittäin viihdettä. Steve Jobs -leffa tekee sen todella tyylikkäästi. Pieni hymynkare suupielessä koko ajan nykien. Tässä leffassa saa nauraa, jos uskaltaa.

Käsikirjoitus on kerrassaan loistava

Periaatteessa siinä ei ole kuin kolme paikkaa ja kolme aikaa. Samat henkilöt, eri näkökulmineen ovat jokaisessa ajanjaksossa mukana. Ihmistenvälinen dialogi on raikasta, totuuspohjaista, hauskaa, tunteita herättävää ja taidokkaasti rakennettua.  Englantia ymmärtävien kannattaa olla korvat höröllään, koska suomennoksesta valitettavasti uupuu paljon nerokkaita lauseita ja juttuja.

Elokuvassa esitellään kolmen eri luomuksen lanseeraustilaisuudet: 1984 Macintosh, 1988 NeXT ja 1998 iMac.

Jokaisessa kohtauksessa ovat mukana Jobsin ensimmäisen lapsen äiti, lapsi Lisa (jonka Jobs vasta myöhemmin tunnustaa lapsekseen), Jobsin läheisin luottohenkilö Joanna (Kate Winslet) ja muutama jo Mac II ajoilta tiimissä työskennellyt nerokkuus.

Kaikki haluavat jotain Steve Jobsilta. Kuka kunnioitusta ja kiitosta, kuka rahaa lapsen elatukseen ja lapsi Lisa haluaa isänsä rakkautta. Näillä pienillä detaljeilla saadaan huikean hieno kaksituntinen, erittäin viihdyttävä elokuvakokemus rakennettua.

Steve itse ei välttämättä ole ollut Macin historiassa se luovin hahmo, mutta karismaattisena puhujana ja aikaansa edellä olleena ”taiteilijana” hän on kannuksensa ansainnut.

Michael Fassbenderin esittämä Steve Jobs sanookin elokuvassa, että hän on kapelimestari, joka johtaa orkesteria. Eli toisaalta se tarkoittaa sitä, että hänen neroutensa on sitä, että hän osaa liittää oikeat osat, palat, luovuuden ja ihmiset oikeille paikoilleen. Siinä sivussa hän itse elää suht kylmässä ja tunteettomassa, työlleen omistautuneessa tyhjiössään, sulkien kaikki muut pois läheltään.

Leffa on valitettavasti vain muutamassa sarjassa Oscar-ehdokkaana, vaikka ainesta olisikin enempäänkin. Miespääosa Oscarista Fassbender kamppailee kovassa sarjassa, eikä Winsletilläkään tule helppoa olemaan naissivuosasarjassa.

Myös koko muu näyttelijäkaarti voitaisiin palkita. Sillä yhtään heikkoa lenkkiä ei löydy. Jopa kolmessa eri iässä nähtävän Lisan kaikki kolme näyttelijätyttöä tekevät uskomattoman onnistuneet suoritukset.

Ja pelkästään ajankuvan luominen ympäristöineen, hiuksineen ja vaatteineen on mainitsemisen arvoista.

Boyle ei ohjaajanpallillaan sorru liialliseen siirappisuuteen eikä amerikka hekumointiin, vaikka kylmät väreet kulkevat loppukohtauksessa, mutta niin ne kulkevat myös, kun iMac paljastetaan yleisölle.

Hieno leffa. Upea käsikirjoitus. Hienoa näyttelijätyötä.