Cabaret
Klassikko täyttää lavan näyttävästi
Aikoinaan musikaalinäytelmä Cabaret oli uutta ja mullistavaa, jopa rohkeaa. Elokuvaversio voitti useita Oscareita, ja jäi varmasti Liza Minellin tunnetuimmaksi rooliksi. Nykyään teatteriversion pääroolikengät ovat haluttua tavaraa. Minä ihmettelen, että miksi?
Varmasti tämä klassikko on teatteripiireissä himoittua tavaraa, mutta omasta mielestäni tarina on vanhahtava, vaikkakin myös tätä aikaa peilaava. Ja mielestäni tämän musikaalin musiikki on jo liian läpikuultua. Siksipä en edes vaivaudu tässä juonta tiivistämäänkään. Mielestäni tämä kuuluu jo ihan yleissivistykseen.
Mutta Tampereen Työväen Teatteri tekee sen mitä pitääkin. Nyt miellytetään yleisöä, ja se tehdään isosti. Niinkuin vai tältä tehotriolta edellytetäänkin. Tehotriolla tarkoitan monta upeaa musikaalia ja teatterielämystä tehneellä kolmikolla. Ohjaaja Tiina Puumalainen, lavastaja/pukusuunnittelija Teppo Järvinen ja koreografi Osku Heiskanen.
He ovat sellainen rubiikinkuutio, että arvoitus ratkeaa vasta esityksen nähtyään, ja lopputulos on aina sama: täydellisyyttä hipova. Joskus joku kulma jää väärän väriseksi, mutta melkein täydelliseksi.
Miinusta tässä kokonaisuudessa on itseasiassa teksti. Koko ensimmäinen puolisko on vain pikkuhiljaa etenevää prologia, johon toivoisi vauhtia. No mutta, joo, okei, pitäähän henkilöhahmojen taustoja selventää. Mutta jos tekstin oikeuksienvalvojat sen sallisivat, jättäisin muutaman laulun pois, tai ainakin pari säkeistöä.
Ekan puoliskon loppukohtaus sitten taas saa ihon kananlihalle ja vihan kuohahtamaan. Pelkkä ajatus natseista yököttää. Toinen puolisko on sitten jo ihan eri maata. Sen aloittaa aivan kamalan ahdistava ryhmätanssikohtaus, joka on kuitenkin kaikessa inhottavuudessaan huikeaa katsottavaa. Juoni jatkuu tiiviinä, mielenkiintoisena ja loppu tulee jopa liian nopeasti.
Visuaalinen ja musiikillinen puoli toimii täydellisesti. Massiiviset lavasteet toimivat. Lopun, tässä paljastamaton, massiivinen elementti yllätti karmaisevasti. Puvustus on hienosti välillä halpaa Berliiniläistä sexshoppia, niinkuin pitääkin, ja välillä äärimmäistä tyylikkyyttä. Meikit ja hiukset sopivat jokaiseen päähän. Valot toimivat moitteettomasti, mutta eivät välttämättä säväytä. Bändi, loistavan kapellimestarinsa Pekka Siistosen kanssa luo oivan tunnelman.
Ohjaus toimii, niinkuin aina Puumalaisen käsissä, teknisesti ja jouhevasti, toisaalta jopa turhankin kliinisesti. Pääparina Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari ovat ihan loistavia. Kaislakarin soolot saavat ihon kananlihalle ja Koskela on kehittynyt vuosien varrella sekä laulajana, että näyttelijänä. Häntä on ilo lavalla katsella. Itseasiassa heitä, koska nyt on kemiaa hahmojen välillä. Viime vuosina TTT:llä on ollut ongelma, että pääparien välillä ei kipinöi. Nyt kipinöi sopivan nivusissa tuntuvasti.
Antti Lang vetää seremoniamestarin roolin sellaisella intensiteetillä, että tuntuu, että hänet on luotu tällaisia rooleja varten. Sen minkä ihan pikkaisen laulutaidossa menettää, ottaa takaisin lavakarismallaan ja täydellisellä kropan hallinnallaan. Olen aina tykännyt Auvo Vihrosta, ja nyt hän tekee taas hieno roolityön ujohkona hedelmäkauppiaana. Tanssi- ja laulu-ensembleä ei voi kuin kehua. Niin monta monilahjakkuutta. Kiitos!
Varma ja onnistunut valinta syksylle yleisöä ajatellen.
Musikaaleista joko tykkää tai ei, ja jokaisella on se oma mistä pitää. Tämä ei ole lempimusikaalejani, mutta visuaalisuus ja hienot suoritukset tekevät siitä kuitenkin arvioni arvoisen elämyksen.
Tämä kuuluu tämän syksyn ”pakko katsoa” satoon.
