Viita 1949
Taitavaa teatteria, joka tulee jakamaan mielipiteet
Teatteriin on joskus hyvä mennä täysin alastomana. Tietämättä mitä menee katsomaan. Lauri Viidan runot ovat minulle tuttuja hyvin vähäisesti. Enemmälti lahjakkaan muusikon Nicolas Kivilinnan sävellyksinä.
Enkä nytkään ollut varma, olinko tullut katsomaan, musikaalia, rockoopperaa, draamaa, komediaa vai elämänkertaa. Itseasiassa tämä näytelmä on kaikkea tätä. Tämä näytelmä on elämys ja trippi.
MISSÄÄN NIMESSÄ tämä ei tule kaikkia teatterinkatsojia miellyttämään. Eikä tarvitsekaan. Usein kritiikeissäni käyttämäni vertaus, hieman vanhemmasta peruskatsojasta, ”Toijalan Marttakerho”, käy tähänkin. Heidän kannatta ehkä kuitenkin tämä näytelmä kiertää kaukaa. Tarina kertoo Lauri Viidan tarinaa monelta eri kantilta. Toisaalta on kirvesmies versus runoilija. On myös sodassa palvellut mies. On mies, jolle äiti on tärkeä. On mies joka rakastaa äitinsä lisäksi kahta naista, ja on omia demoneitaan pelkäävä mies.
Viitahan sai skitsofrenia diagnoosin, ja sekin tässä tuodaan hienosti esille. Tarina poukkoilee taitavasti menneisyyden ja silloisen nykyhetken välimaastossa.
HEIKKI SALO on kirjoittanut hienon näytelmän, jonka Sirkku Peltola on ohjannut räiskyvän persoonalliseksi. Visuaalisesti näytelmä on silmänruokaa, yksinkertainen pispalamainen lavastus, upeat projisoinnit, valot ja näyttävät hiukset, meikit ja ajankuvan mukainen puvustus toimivat.
MUTTA ENEMMÄN tämä on korvakarkkia. Ihana ja lahjakas Eeva Kontu on säveltänyt näytelmään ihan mahtavan musiikin. Monet sävelkuluista jäävät soimaan päähän. Ihan harmittaa, etten pois lähtiessäni tajunnut ostaa esityksen cd:tä, vaikka sellainen olisikin ollut mahdollista.
Konnun musiikillista vuoristorataa siivittävät tietenkin itse Viidan tekstit ja lisäksi Salon omat sanoitukset. Täysin toimiva kombo, jota taidokkaasti laulavat näyttelijät tulkitsevat sydämellä.
NÄYTELMÄN DEMONISET hahmot, Viidan omat luomukset Kukunor (Petra Ahola) ja Kalahari (Jari Ahola) luotsaavat hienosti näytellyissä rooleissaan tarinaa. Ja Jari Aholan ääntä kuuntelisi loputtomiin. Niin kuin kuuntelisi näytelmän Petra Karjalaista ja Eriikka Väliahdettakin.
Suvi-Sini Peltola taipuu taas useahkossa roolissaan moneksi. Täydellisimmin hän esittää raastavasti Kerttu Viitaa, ja on vastuussa myös näytelmän, sanoitukseltaan ja säveleltään kauneimmasta kappaleesta.
Enkä kyllä mitenkään keksi TTTn porukasta ketään muuta päärooliin Viitana, kuin Tommi Raitolehdon. Maaninen suoritus. Isojen aplodien paikka hänelle. Ja onneksi rooli on myös kirjoitettu ”ei niin hallitsevaksi, ja lavaa koko ajan täyttäväksi”.
Salolle siitä kiitos käsikirjoittajana.
Varmasti puhuttava, ärsyttävä, jopa outo, mutta myös kehuttava näytelmä. Minuun tällainen sopiva sekametelisoppa puree. Mutta musiikki ja itse Viidan tekstithän tässä kuitenkin näyttelevät sen pääroolin.
