Nocturnal Animals – Yön eläimet

Trillerin ja draaman sekoitus pudottaa visuaalisuudellaan jalat alta

Olen monen tämän vuoden leffakritiikin kohdalla esittänyt kysymyksen: tässäkö vuoden paras elokuva? Ja tässä se nyt on. Kertakaikkiaan. Tuskin ehtii tänä vuonna moista, joka nousisi paremmaksi kuin tämä, tulla. Hassua, että juuri tänään tulee ensi-iltaan kaksi Amy Adamsin päätähdittämää elokuvaa.

Ja juuri kun toisessa kritiikissäni ehdin haukkua, että ohjaaja ei saa Adamsista mitään irti, niin tämä ohjaaja ottaakin sitten kaiken hänestä irti. Niinkuin itseasiassa kaikista elokuvan näyttelijöistä. En muista, milloin olisin parempaa castausta elokuvassa nähnyt. Enkä muista milloin jokainen näyttelijä olisi roolissaan paremmin onnistunut.

ELOKUVA ETENEE  kahdessa eri ajassa ja lisäksi seuraamme vielä päähenkilön Susanin (Adams) lukemaa kirjaa, jonka on kirjoittanut hänen ex-miehensä Tony (Jake Gyllenhaal).

Elokuvan idea on nerokas. Kirjasta, joka piirtyy elokuvassa eteemme, ilmenee, että se kertoo eräänlaisen tarinan juurikin Tonysta, ja Susankin siihen liittyy. Elokuvahan perustuu Austin Wrightin kirjaan Susan and Tony.

Samalla seuraamme pariskunnan menneisyyttä katkeraan eroon asti, sekä nykyhetkessä Susanin elämää, samalla kun hän kirjaa lukee. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta se on saatu elokuvassa toimimaan hienosti ja erittäin helposti seurattavaksi ja mikä parhainta, ihan pirun mielenkiintoisen koukuttavaksi.

Juonesta en halua liikaa paljastaa, mutta kun on yhdistetty draamaa ja trilleriä, tiedätte, että katsojaa ei helpolla päästetä. Menneisyyden langat heijastuvat Susanin rikkaaseen, mutta tyhjään ja unettomaan elämään. Ja kirjan tarina on väkivaltainen ja vyyhtiänsä purkava kostotarina.

Tämä on Tom Fordin toinen ohjaustyö. Hänethän tunnetaan paremmin muotisuunnittelijana. Mutta seitsemän vuotta sitten hän debytoi ohjaaja-käsikirjottajana elokuvalla A Single Man, joka kuuluu ehdottomiin suosikkeihini.

Samoja teemoja tässäkin elokuvassa toisaalta pyöritellään, hieman tummemmilla sävyillä. Unohtamatta kuitenkaan silloin tällöin purskahtavaa hyvin kuivaa mustaa huumoria. Nämä väläykset tulevat yllättäen, juuri siiloin kuin ei pitäisi tai ei olettaisi. Eikä katsomossa saisi naurahtaa, mutta tahtomattaankin niin tekee.

Mikä parasta Ford on ymmärtänyt pitää ykköselokuvansa köörin kasassa. Varsinkin nerokkaan musiikkisäveltäjä virtuoosin, puolalaisen Abel Korzeniowskin, joka jo alkutekstien aikana saa kylmätväreet hiipimään katsojan selkään upeilla jousisoitin painotteisilla biiseillään.  Sekä huikea nainen kaikkien leffassa nähtävien vaatteiden takana Arianne Phillips.

Kaikki näyttelijät tekevät niin uskomattomat roolit, että näin jälkeenpäinkin ei voi kuin ihmetellä ja miettiä näiden ihmisten muuntautumiskykyä, sillä kun kaartin aikaisempia rooleja IMdB:stä katselee, ajattelee vain, että miten ihmeessä Ford on saanut tuon tyypin näyttelemään noin?

Ford rakastaa selkeästi punatukkaisia naisia. Olihan Julianne Moorella toinen pääosa A Single Man elokuvassa, ja nyt esillä on kolme punapäätä joista yksi, eli Adams tekee huikean hyvää työtä nuorempana ja tämän hetkisenä Susanina. Mutta esimerkiksi Oscar-ehdokkuuden myöntäisin vaikka raastavan hyvään roolityöhön tälläkin kertaa yltävälle Gyllenhaalille. Mieletön paneutuminen kaikkinensa.

Pakko myös mainita Michael Shannon peräkylän sheriffinä ja Aaron Taylor-Johnson pikkunilkkinä. Puistattavan ärsyttävän hienot roolit.  Fordilla taiteilijana on kyky luoda jokaiseen kohtaukseen kaunis asetelma näyttävillä ihmisillä, vaatteilla ja dialogilla. Jokainen esine on tarkasti omalla paikallaan. Taulut näyttäviä, kodit upeita, mutta sisältä kylmiä ja väliin muutama artsu kuva pilvistä tai kihlasormuksesta. Siltikään lähtemättä mihinkään Peter Greenaway tai David Lynch tyyliseen ylikikkailuun. Jokainen kohtaus ja kuva on oma taideteoksensa.

Hieno elokuva joka pitää otteessaan jokaisen sekunnin ajan. Niin juonellisesti, visuaalisesti, kuin musiikillisestikin.

Parasta tänä vuonna.