Hereditary

Taiteellinen kauhuelokuva näyttää tyylikkäältä, mutta ei pelota

Tämä elokuva lainailee kivasti juttuja monilta klassikoilta. Siinä on ripaus Rosemaryn painajaista, Manaajaa ja Paranormal activitya. Vaikka elokuva on mielenkiintoinen, se ei kuitenkaan aivan onnistu. Se käynnistyy liian hitaasti, on välillä turhankin taiteellinen, se ei oikein onnistu pelottamaan, vaikka nostaakin tunnelmaa hienosti, ja elokuvan loppuratkaisu on kerrassaan sysi huono.

Vahvan äidin, Annien (Toni Collette) oman äidin kuolemasta laukeaa ahdistava ketjureaktio. Vanhempien suhde on pienessä kriisissä, teini-ikäinen tyttö on hieman omituinen ja isoveli haluaisi elää omaa elämäänsä. Kun perhettä kohtaa vielä toinenkin tragedia, alkaa asioita vyörymään pimeyden puolelle. Äidin ystävyys tukipiiristä löytämään naiseen vie spiritismin maailmaan ja kohta perheen isossa talossa hiippaillaan milloin unissa kävellen ja milloin outojen äänien ympäröimänä. 

Isoäidin hauta on häpäisty, ja ruumis löytyykin hieman yllättävästä paikasta. Äidin ja pojan suhde on aikamoisella koetuksella. 

Ohjaaja käsikirjoittaja Ari Aster ei ole oikein osannut päättää, tehdäkö kunnon kauhuleffa, vai todella taiteellinen ihmissuhdekuvaus kauhutwistillä. Vaikka ahdistavaa tunnelmaa saadaankin ladattua katsomoon, missään kohtaa ei kuitenkaan lopulta pelota.

Kuvaus toimii upeasti ja äänimaailma musiikkeineen on huikean ahdistava, mutta silti elokuva ei oikein nouse lentoon. Kauhuleffoja rakastavat teinit lyttäävät tämän leffan aivan varmasti.

Tässä on jotain samaa, kuin viime vuoden Mother-leffassa.

Toni Collettea on aina ilo katsella näyttelemässä, nytkin hän tekee äitinä upean roolin. Myös perheen lapset ovat hienoja löytöjä. Sen sijaan Gabriel Byrne perheen isänä on melkein jopa turhassa roolissa. 

Odotin tältä leffalta enemmän.