Life Itself

Episodimainen pieni draamaelokuva herättää tunteita

Elokuvan nimi, eikä oikeastaan näyttelijätkään eivät sanoneet mitään, kun tämän pienen helmen menin katsomaan. Halusin yllättää itseni ja mennä leffaan tietämättä mitä vastaan tulee. Pelkäsin pahinta, jotain Terrence Malick kaltaista sontaryöppyä. Olin väärässä ja iloinen, hieman itkettynyt leffasta poistuessani. Kerrassaan kaunis ja mielenkiintoinen elokuva. 

Valitettavasti tästä neljä (itseasiassa viisi) episodia sisältävästä elokuvasta ei voi paljoa paljastaa, etten pilaa tarinoiden yllätyksellisyyttä.

Ensimmäinen tarina kertoo suuresti rakastuneen nuoren parin tarinan. Tarinan aloittaa kertojaäänenä Samuel L. Jackson. Kohta katsoja kuitenkin huomaa, että tämä leffahan sisältää mielenkiintoisia koukkuja ja katsojaa vedetään nenästä monta kertaa. Katsoja samaistuu pariskunnan onneen, yhteisiin hetkiin ja lapsen odotukseen. Sekä syvään ahdistukseen mitä tarinasta myös löytyy.

Toinen tarina kertoo ensimmäisen tarinan lapsesta, tytöstä nimeltä Dylan, jonka äiti nimesi Bob Dylanin mukaan. Angstista elämää kohtaan ja aikuiseksi kasvamisesta.

Kolmas tarina esittelee meille pojan bussista. Bussikohtaus niveltää tarinoita kauniisti yhteen. Tarina hyppää kauas taakse, hetkeen ennen pojan syntymää ja lopulta hänen lapsuuteensa. On isä ja äiti, sekä toinen mies.

Neljännessä tarinassa seuraamme pojan collegevuosia. Ja jälleen kerran poika nivoo koko tarinan yhteen kaikkien muiden tarinoiden kanssa. 

Viimeinen tarina on eräänlainen klousaus koko elokuvalle. Ja tässä jos missä, silmä kostuu.

Elokuvan ohjaaja käsikirjoittaja Dan Fogelman on tehnyt aiemmin vain yhden elokuvan. Enemmänkin hänet tunnetaan tv-sarjan This is us luojana.

Fogelman onnistuu kertomaan uskomattomalta tuntuvan tarinan rosoisen ja kauniin draamallisesti. Silti pieniä komediallisiakin hetkiä pudotetaan katsojan iloksi, ettei mennä liian syvälle ahdistusdraamaan. 

Elokuvassa näyttelee mainio joukko amerikkalaisia ja espanjalaisia näyttelijöitä. Tunnetuimmat nimet lienevät Antonio Banderas, Annette Bening ja Oscar Isaac. Kukaan ei oikeastaan ole pääosassa, koska kaikki esiintyvät omissa tarinoissaan. Silti kytkös ja juonipunos on vahva ja merkityksellinen yhdistyen kauniissa lopussa.

Tällainen teksti on vaativa, mutta Fogelman onnistuu tehtävässään. 

Tarinoiden yllätyksellisyys saa katsojan odottamaan mielenkiinnolla, miten tämä kaikki lopulta päättyy? Vaikka sokerikuorrutusta löytyy, silti inhottavia ja surullisia asioita tapahtuu. Elokuvan ihmiset tuntuvat tuntevan aidosti, sekä onnessa, että surussa.

Tämä on sellainen ”naisten elokuva”, mutta minähän tällaisista yllättävistä pikku elokuvista kovin pidän.