Suspiria

Uusintaversio luo omanlaisensa mysteeri ja kauhutunnelmansa

Alunperin Dario Argenton ohjaama Suspiria (1977), on vaarallinen leffa uudelleen tehtäväksi. Vannoutuneet italialaisohjaajan fanit kunnioittavat Argenton omalaatuisia kauhuvisioita henkeen ja vereen. Niin pitääkin. Itse olen hänen parhaimmistonsa katsonut ja niistä pitänyt. Harmikseni alkuperäisen Suspirian katsomisesta on jo varmaankin kolmisen kymmentä vuotta, enkä todellakaan tarkkaan muista mitä siinä tapahtuu, mutta olen varma, että idea on hyvin tässä uudessa versiossa säilytetty. 

Ja onneksi saimme elokuvalle veroisensa visionäärin. Luca Guadagnino hämmästytti meitä viimeksi uskomattoman kauniilla Call Me by Your Name elokuvalla. Olen itselleni vieläkin vihainen, etten antanut heti arvosteltuani elokuvalle täyttä viittä tähteä. Jälkeenpäin nimittäin muutaman kerran uudestaan sen katsottuani olen sitä, mieltä, että se ansaitsee täydet tähdet. Mutta mystiikka pursuavan Suspirian kimppuun.

Nuori Amish-lahkon kasvattama tyttö Susie (Dakota Johnson) saapuu vuoden 1977 poliittisesti kuohuvaan Berliiniin kuuluisaan moderniin (tosin pitkät perinteet omaavaan) tanssikouluun oppilaaksi. Siellä hän saa tilaisuuden ja pääroolin arvostetulta Madame Blancilta (Tilda Swinton), sekä ystävystyy tanssijatar Saran (Mia Goth) kanssa.

Pian kuitenkin oudot unet (taattua Argento tyyliä), kuiskaukset käytävillä, kadonneiden oppilaiden mysteerit ja vaimoaan etsivän psykiatrin juonikuviot yhdistyvät yhdeksi sopivan oudoksi mylläkäksi. Koulun naisopettajissa, Madameissa on jotain outoa, jotain noituuteen viittaava.

Suspiria on mystinen kauhulla, erotiikalla ja fantasialla leikittelevä taide-elokuva. Sen olisi voinut huonommalla käsikirjoituksella ja ohjauksella versioida veriseksi teinisplatteriksi. Mutta nyt saamme nauttia aikuisten elokuvasta niille jotka ymmärtävät kubrickmaista taiteellisuutta ja viivyttelevää, hitaasti nousevaa tunnelmaa. Tosin katsojia järkytetään välillä ällöttävillä shokkiefeteillä, jotka tulevat täysin yllättäen, saaden katsojan voimaan pahoin. Leffan alkupuolella nähdään tanssikohtaus, joka synkkaa samalla tapahtuvan ”demonisisen” tanssikohtauksen kanssa. Harvoin vatsaani on niin paljon elokuvaa katsellessa vääntänyt. Varsinkin kun tuntuu, että suurin osa elokuvan efekteistä ei edes ole syntynyt tietokoneilla luotuina. Tässä kohtauksessa jäin miettimään, miten ihmeessä se on toteutettu?

Guadagnino on tosiaan Kubrickinsa katsonut, samoin Tarsemin elokuvat ja monet muut visualistit.

Kauniita kuvallisia yksityiskohtia, hidas tempo, sitten taas vyörynä erilaisia välähdyksiä. Thom Yorken (Radiohead) musiikki tiivistää ahdistavaa tunnelmaa.

Hieman lopun verta ylitsevuotava ja pitkitetty kliimaksi ei onnistunut kliimaksiudessaan.

Dakota Johnsonia en ole koskaan kummemmin arvostanut, eikä hän tässäkään mikään erityisen hyvä ole. Onneksi kuitenkin elokuva tarjoaa Johnsonin rinnalle toisenkin päähenkilön Saran, jota Mia Goth hienosti esittää suruisine silmineen. Myös koulun pahaenteiset Madamet ovat mainioita ilkikurisissa ja mielipuolisissa rooleissaan. Ja nähdäänpä myös alkuperäisen Suspirian päätähti Jessica Harper pienessä roolissa. Tilda Swintoniahan nyt ei koskaan voi kuin arvostaa ja kehua, eikä Madame Blancin, yllättävän lempeä rooli tee hänen näyttelijäntyössään poikkeusta.

Upeaa katsottavaa ja ällisteltävää monella tasolla.

Arvio 4,5/5