Saatana saapuu Moskovaan

Haastava klassikkoteos näyttää upealta.

Tampereen Teatterin suurtuotanto Saatana saapuu Moskovaan, on rankka, pitkä ja haastava. Mutta samalla se on uskomattoman mielenkiintoinen, kaunis ja sopivalla tavalla mieilipuolinen. Katsojaa koetellaan katsomossa kutkuttavasti. Heti ensimmäisenä tässä muistutan, että esityksestä on mahdollista ostaa livestriimaus kolmena päivänä: 11.3. klo 19, 9.4. klo 19, ja 14.4. klo 13. Suosittelen vahvasti valitsemaan sen kalliimman kannatuslipun, jos kukkaro antaa myöden. Tällaisena aikana kaikki tuki kulttuurille on erittäin tärkeätä. Kansa tarvitsee nyt sirkushuveja enemmän kuin koskaan, kaiken tämän tilanteen keskellä. Onneksi meillä on mahdollisuus nauttia sitä tänä keväänä livestriimauksen muodossa. Kiitos Tampereen Teatterille tästä hienosta mahdollisuudesta. 

Itse olin niiden kymmenen onnekkaan medianedustajan joukossa, jotka pääsivät seuraamaan ensi-iltaa ihan paikan päältä. Siksipä onkin mukavaa päästä julistamaan teatterin ilosanomaa näin arvion muodossa. Mikäli kirja, tai näytelmä ei ole tuttu entuudestaan, vielä vahvempi suositus tämän katsomiseen. Kyseessä on kuitenkin klassikkoteos. Venäläisen Mihail Bulgakovin teos ilmestyi 1966–67 ja se suomennettiin jo 1969. Erinäisiä näytelmä ja elokuvaversioita tästä haasteellisesta teoksesta löytyy useita.

”Olen lukenut kirjan monta kertaa, ja nähnyt teattereissa siitä useammankin version. Mutta en edelleenkään tiedä, mistä siinä on kyse”.

ystäväni sanoja lainatakseni

Katsojana minulla on hieman samanlainen fiilis. Teatterista poistuessani olin kuin puulla päähän lyöty. Mitä minä oikein äsken näin? Näytelmässä on oikeastaan kolme tarinaa, jotka limittyvät kokonaisuudeksi. Yksi tarinoista kertoo mustan magiikan professori Wolandista, joka on itse saatana. Tapahtumat sijoittuvat 1930 luvun Moskovaan, jossa Woland huijaa hyväuskoisia Venäläisiä.  Toisessa tapahtumaketjussa tapaamme Jeesuksen (Jesua Ha-Notsri) viimeisiä hetkiä ja Pontius Pilatuksen. Mutta kuulemme tarinan Pilatiuksen näkökannasta. Kolmas tarina kertoo Margaritan ja Mestarin rakkaustarinan. Hulluuteen ajautuvan kirjailijan tarina on huikea. Oikeastaan kaikki tarinat ovat. Ne ovat outoja ja niissä on mukana fantasiaa. Olen sitä mieltä, että vaikka kyse onkin klassikosta, kaikkea ei tarvitse ymmärtää, ja tarinoiden moniulottuvuuksista voi jokainen katsoja tehdä ihan omat johtopäätöksensä. 

Vaikka teos vaatii katsojalta paljon, se myös antaa paljon. Varsinkin visuaalisesti. Tästä saa kiittää Teppo Järvisen lavastussuunnittelua, Mari Pajulan pukusuunnittelua, Tiiti Hynnisen valo- ja videosuunnittelua ja Jonna Lindströmin upeaa kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelua. Ja ehdottoman onnistuneen panoksen näytelmään tuo Hannu Hauta-Ahon äänisuunnitelu. Jos en ihan väärässä ole, musiikissa kuultiin jopa Gravity-elokuvan upea loppuhuipennusbiisi. 

Ohjaaja Antti Mikkola saa hienosti kaiken irti Tampereen Teatterin näyttelijöistä. Jokainen roolitus toimii prikulleen täydellisesti. Itse pidin monen naisnäyttelijän tekemistä miesrooleista. Osuvimmat roolit tekivät Pia Piltz Jeesuksena ja Elisa Piispanen Begemot-paholaiskissana. Mutta Matti Hakulisen rooli Korovjevinä oli yksi huikeimmista näyttelijäntyön rooleista, mitä olen tällä lavalla nähnyt. Kiitos tästä huikeudesta Matti!

Muutenkin Mikkola ohjaajana tuo eteemme sellaisen sekalaisen tarinan ja maailmankuvan, että ihmettelyä riittää vielä pitkäksi aikaa. Itse pohdin, että pitäisiköhän tämä vielä katsoa uudestaan livestriimauksena? Ehkä moni asia valottuisi vielä lisää? Hämmentävä, mutta upea. Tunnen itseni taas hieman sivistyneemmäksi.