Kaikki on kohta hyvin

Ei mikään hupinäytelmä, vaan tärisyttävä teatterikokemus.

Olen aina miettinyt, että jos kävisin teatterissa vain muutaman kerran vuodessa, valitsisin näille käynneilleni vain ja ainoastaan Tampereen Työväen Teatterin kellarin. Ohjelmisto on valtavirran iloitteluista ja tyhjänpäiväisistä musikaaleista poikkeavaa. Kellarissa et törmää bussilastilliseen marttakerholaisia, vaan aidosti teatterista kiinostuneisiin ihmisiin. Ohjelmisto on aina ollut vakuuttavaa, eikä tämäkään huikea näytelmä tee poikkeusta.

Eletään vuoden 1986 Tukholmassa. Kundipari Benjamin ja Rasmus nauttii elämästään täysin siemauksin. Välillä riidellen, välillä iloiten. Rasmus on kuolemansairas. Elinaikaa on jäljellä vain jokin määrittelemätön aika. Arki on haastavaa toisen käydessä töissä, toisen vaan maatessa kotona, kun välillä ei ole voimia edes siivota kämppää tai poistua ulos näyttämään taudin runtelemia kasvoja.

Benjaminin vanhemmat ovat hylänneet poikansa tämän homouden vuoksi, mutta Rasmuksen vanhemmat yrittävät olla poikansa elämässä, vaikka välimatka onkin suuri.

Ensimmäisessä näytöksessä, jonka nimi on Taistelu, vanhemmat tupsahtavatkin kylään yllättäen. Rasmus ei ole kertonut sairaudestaan vanhemmilleen, mutta tietenkään omaa äitiä ei voi huijata, tämä näkee poikansa kuihtuneen olemuksen. Totuus on siis kerrottava.

Näytelmän toinen puolisko Jäähyväiset käsittelee erilaisten ihmisten erilaista suhtautumista homouteen ja kuolemaan. Vaikka aikaa on luvattu enemmän, loppu tuleekin aiemmin ja yllättäen. Kukaan heistä ei ole vielä valmis siihen. Ei edes katsoja.

RUOTSALAINEN Jonas Gardell kirjoitti näytelmän vuonna 1989 kunnianosoituksena niille homoille, jotka kahdeksankymmentäluvulla suljettiin pois työyhteisöistä ja perheistäänkin sairautensa vuoksi, kun ”homoruttoon” ei vielä ollut lääkitystä.

Näytelmän jälkeen Gardell kirjoitti aiheesta vielä kolmiosaisen kirjasarjan, joka kääntyi myös palkituksi ja suosituksi  tv-sarjaksi, Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

Näyttelijänäkin tunnettu Miika Muranen on ohjauksessaan tarttunut hienoon ja puhuttelevaan aiheeseen ja TTT on tehnyt rohkean valinnan ottamalla tämän näytelmän ohjelmistoonsa. Näytelmän, jonka ihan jokaisen tulisi nähdä. Koska en usko, että niin tunteetonta ihmistä tältä maapallolta löytyy, joka ei edes hieman värähtäisi tätä näytelmää katsoessaan.

Itselläni silmäkulmat kostuivat vain hieman, mutta huomasin näytelmän jälkeen täriseväni.

Tuo tärinä jatkui, kunnes sain yhden viinilasillisen juotua. Edelleen tätä arvostelua kirjoittaessani näytelmää seuranneena päivänä, oloni on ontto, tyhjä ja surumielinen.

Tuollaisia tunteita harva teatteriesitys jättää jälkeensä näinkin pitkäksi aikaa. Hyvä niin. Aina kun esitys puhuttelee näinkin pitkällisesti, se on hieno merkki, mutta rehellisesti sanottuna en kyllä pystyisi näytelmää toista kertaa katsomaan.

Viinilasin ääressä keskustelimme ystävieni ja työryhmän kesken näytelmästä ja siitä, miten kukakin esityksen ja tekstin koki.

Yhtä inhotti näytelmän äiti, joka olikin loppujen lopuksi vain manipuloiva hirviö, joka halusi pitää yllään kuoren, jonka murtumista ei halunnut kellekään paljastaa, vaan ohjasi toimintansa touhottamiseen, isän käskyttämiseen ja eväiden ostamiseen. Toinen nyyhkytti yksin jäävän Benjaminin raskasta taakkaa; miten tästä eteenpäin, kun ei ole enää ketään? Eräs piti Rasmuksen isän kasvutarinasta, kun isä ei halunnut kuulla mitään faktaa sairaudesta, oli kylmä ja pelkäsi koskettaa poikaansa, mutta kaiken tämän alla hän oli kuitenkin rakastava isä. Ja lopulta: kai tuo on tuollaista vielä nykypäivänäkin. Suvaitsemattomuutta, asioiden ja homouden kieltämistä. Rankkaa. Ja monen monta tulkintaa ja kokemusta.

Bongasin näytelmästä kolme lausetta, jotka menevät suurinpiirtein näin:
Miksi joku haluaa tappaa itsensä, kun kuitenkin lopulta kuolee?
Kuka haluaa elää ikuisesti? Minä haluan.
Ei varsinaisesti hupinäytelmä.

Ei todellakaan. Koko näytelmää varjostaa surun ja kuoleman musta huppu. Ja nuo lauseet kertovat näytelmän sisällön.

Jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana yleisössä alkaa rapina, kun katsojat kaivavat nenäliinojaan ja nyyhkytys alkaa. Enkä ole hiljaisempaa ensi-iltayleisöä koskaan väliajalla nähnyt. Vain vaimeaa puheensorinaa, kaikki ovat mietteliäitä. Ja huikeiden aplodien jälkeen kaikki poistuvat melkein puhumattomina.

MUTTA TEKSTI on onneksi myös  hauska. Kyynelien keskeltä irtoaa nauruntirskahduksia. Välillä tuntuu, että saako tälle edes nauraa. Huumori on mustahkoa, mutta samalla peilaa meitä kaikkia ihmisinä.  Kuinka paljon me lopulta tästä sairaudesta tiedämme? Ja haluammeko me tietää? Vai ummistammeko vain silmämme realiteeteilta?

Lavastus kaikessa simppeliydessään toimii uskottavasti. Yksiö muuttu väliajalla sairaalahuoneeksi ja kalvakaksi sairaalakäytäväksi ja valaistuksella saadaan hienosti tunnetiloja, kun hahmot poistuvat näyttämöltä, mutta pysähtyvät ikkuinoiden taakse kokemaan tunteitaan.

Murasen ohjaus toimii. Näyttelijät elävät ja olevat luontevasti. Heihin voi samaistua. Ja kellarin tila toimii liiankin hyvin. Olo on kuin olisi itse lavalla, eläisi tuota mustaa draamaa. Ja se ei ole hyvä tunne, mutta tarpeellinen.

Noora Karjalaisen pieni rooli on toisaalta hieman turha jobinpostin tuoja, mutta Karjalainen onnistuu roolissaan ihan hyvin, ehkä hieman ylinäytellen. Kundiparina TTT:llä hienossa nousussa oleva Juha-Matti Koskela ja uutena kiinnityksenä Severi Saarinen tekevät uskottavat ja koskettavat roolit Rasmuksena ja Benjaminina. Toinen hieman maskuliinisempana ja toinen feminiinisempänä. Homoroolin voisi helposti vetää yli, farssin puolelle, nyt ei onneksi mennä läheltäkään tuota rajaa.  Mutta ovatko Benjamin ja Rasmus sittenkään loppujen lopuksi näytelmän päähenkilöt?

Helpommin katsoja kuitenkin pystyy samaistumaan Rasmuksen äitiin ja isään. Vesa Kietäväinen isänä tekee upean roolin. Jäykän ja pelokkaan, vaimonsa tossun alla olevasta miehestä kasvaa näytelmän myötä mies, joka jopa haluaisi näyttää tunteitansa. Kuitenkin näytelmän parhaan roolin tekee aina yhtä uskomattoman lahjakas Minna Hokkanen. Hössöttävä hysteerisen äidin rooli ei ole tekstinäkään helppo. Mutta Hokkanen löytää rooliin sopivasti huumoria, mutta myös vaativaa traagisuutta. Ja loppukohtauksen pirullinen kylmäkiskoinen äitihahmo saa edelleen ihoni kananlihalle ja puistatukset kulkemaan kroppani läpi.

Todella taitava suoritus.  Näytelmä jota ei voi kenellekkään suositella, mutta kaikkien se pitäisi nähdä. Hauska, inhottava ja surullinen. Kerrassaan mahtava.