Gone Girl

Varmasti tämän vuoden hyytävin ja parhaiten käsikirjoitettu trilleri.

Pitkästä aikaa saamme nauttia kunnon vertahyytävästä trilleristä, joka on kierompi kuin korkkiruuvi. Juonesta ei paljoakaan voi kertoa, pilaamatta leffan huikeita yllätyskäänteitä. Manipuloinnista on kyse, ja kieroutuneesta kissa ja hiiri -leikistä.

Ohjaajana David Fincher näyttää taas mistä kana pissii, mistä yleisö tykkää, ja kuinka katsojaa koetellaan ja viihdytetään. Viidentenä hääpäivänään Nick (puiseva Ben Aflect) saapuu kotiinsa, löytäen sieltä kamppailun merkkejä. Hänen vaimonsa Amy (suht tuntematon Rosamund Pike) on kadonnut. Poliisit löytävät kuitenkin vihjeitä, että jotain ikävämpää on kuitenkin tapahtunut. Tästä alkaa huikean hyvin kirjoitettu trilleri. Gillian Flynnin menestyskirjaan perustuva käsikirjoitus (jonka kirjailija itse on leffaa varten sovittanut) on uskomaton vuoristorata. Koko ajan mennään syvemmälle pimeään ihmismielen suohon.

Elokuvassa käsitellään uskottavasti median vaikutusta. Kuinka syyttömästä ja hämmentyneestä aviomiehestä tehdäänkin koko kansan vihaama tappaja suositussa keskusteluohjelmassa, jossa tongitaan amerikan pahimpaa rikosjätettä, koko kansan riepoteltavaksi. Pienikin kännykällä napattu yhteiskuva väärän ihmisen kanssa voi pilata mainettasi lisää.

Elokuva etenee moniulotteisesti. Välillä kerrotaan reaaliajassa, miten Nick joutuu yhä pahenevaan mylläkkään ensin pikkukaupungin kääntyessä häntä vastaan, ja lopulta koko maan. Toisaalta seurataan myös takautavasti Amyn päiväkirjamerkintöjä hänen ja Nickin avioliiton auvoisesta satamasta, kohti yhä synkkenevää liittoa. Mutta kaikki tämä on vielä alkua. Fincher tunnetusti osaa katsojan huijaamisen ja kieputtamisen valitsemalla mielenkiintoisia, toisaalta jopa hieman kieroutuneita käsikirjoituksia. Loppua kohti matto vedetään elokuvan katsojan alta uudestaan ja uudestaan.

VERTAISIN LEFFAA jopa omaan lempikomediaani, sysimustan huumorin täyttämään War of the Roses (Ruusujen sota 1989) elokuvaan. Gone Girl on vain sen sairaampi ja trillerimäisempi versio. Nykyaikainen isosisko.

David Fincher aloitti musiikkivideoiden ohjaajana. Videoita syntyi niin Madonnalle, Michael Jacsonille kuin George Michaelillekin. Ja kyllä Fincher nykyäänkin musiikkivideoita ohjaa, kunhan oikeilta elokuviltaan ehtii. Ensimmäinen hänen oikea elokuvansa Alien 3, näki päivänvalonsa jo kaksikymmentäkaksi vuotta sitten, ja suht harvakseltaan ohjaavalle ohjaajalle on osunut uran aikana monia synkähköjä hittejä, kuten Seven, Fight Club ja Zodiac.

Ja hienoa kuvaa tässäkin on, ja sitä samaa harmautta ja pimeyttä, kuten useimmissa aikaisemmissa ohjaustöissäänkin.

Ben Aflect taitaa olla leffan tunnetuin nimi, roolinsa hän tekee vähän mitäänsanomattomalla puhdilla. Mutta onneksi leffasta löytyy girl poweria. Pike kadonneen vaimon roolissa tekee hienoa työtä muuntautumiskykyä tarvittavassa roolissaan. Kelkkansa kääntävänä jämäkkänä rikospoliisina näemme enemmän Tv sarjoista tutun Kim Dickensin, ja Nickin siskona, niin ikään Tvstä tutumman Carrie Coonin roolit ovat elokuvan parhaimmistoa.

ELOKUVAN PITUUS (2,5h) ei ainakaan minua haitannut, sen verran leffa kuitenkin höykyyttää, ja pistää miettimään, että mitähän tässä vielä tulee vastaan? Katsojaa pidetään koko ajan sopivasti varpaillaan. Leffassa on myös hieman ilkikurista huumoria, joka sopivasti vapauttaa katsojaa rentoutumaankin välillä. Ja jälleen kerran Fincher on valinnut loistavat taustamusiikit. Hieno ja nautinnollinen elokuva. Kestää useammankin katsomiskerran.