Until Dawn
Kaunista kuvaa ja kammottavia itseaiheutettuja juonenkäänteitä.
Mielestäni ainoat oikeat kauhupelit ovat olleet joko Resident Evil tai Silent Hill nimikkeen alla, mutta Until Dawn yllättää positiivisesti.
Juoni on kuin mistä tahansa teinikauhuleffasta. Kahdeksan nuorta palaa Blackewood Pines -vuoriston metsikköön hulppealle mökille. Vuosi aiemmin metsä sai saaliikseen sisarukset ja nyt on aika muistella. Eli heti siis huono idea: tyttöjen ruumiita ei koskaan edes löydetty…
Aluksi kaikki hahmot vaikuttavat yhdentekeviltä nuorilta aikuisilta. Mennään leikkisästi lumisotaa, kuherrellaan takkatulen ääressä, puhutaan seksistä ja mennään kylpemään yksin. Toki myös hieman ouija-lautaa käytetään ja tutkitaan pimeää kellaria. Kaikki kliseet siis käytössä. On toteemeja ja unensieppaajia.
Vielä kun heitetään sekaan hieman linnunpelätintä, torakoita, sisäelimiä ja joku, joka tarkkailee pimeästä metsästä, onkin paletti kasassa.
”Kannattaisi tutkia vielä kellari. Ehkä joku on vielä elossa siellä”
Mutta nokkelinta pelissä on kuitenkin se, että pelaajan päätökset muokkaavat tarinan aina uudenlaiseksi. Pelissä ominaisuutta kutsutaan perhosvaikutukseksi.
Itse yllätyin, kun ensimmäistä peliä pelatessani jätin pelin illalla kesken ihan random-kohdassa, ja aamulla jatkaessani jouduin pelaamaan vajaat viisi minuuttia aiemmasta kohdasta. Jotain kuitenkin tein erilailla, koska peli jatkui täysin erilaisena kuin aiemmin. Todella positiivista.
Peli on siis survival-kauhua. Kuka tai ketkä selviävät aamuun asti elossa? Aikaa kymmenen tuntia.
Välillä käydään istumassa hyvin oudon psykiatrin, Dr. Hillin vastaanotolla katselemassa yököttäviä kuvia, samalla kun taustalla soi ahdistava pianomusiikki ja Dr. Hill raapustaa muistiinpanojaan.
Jos tälle pitäisi etsiä vastineita leffamaailmasta, ensimmäisenä nousee mieleen seuraavat: The Descent, Saw, Cabin in the woods ja Fritt Vilt. Pelimaailmassa Silent hill muistuttaa tätä eniten.
PELATTAVUUS ON turhankin lineaarista, ja välillä on hieman epäselvää mistä kohtaa pääsee läpi ja mistä ei. Muuten kamerakulmat toimivat hyvin.
Pelin parasta puolta on ehdottomasti huikean hyvä grafiikka. On kuin oikeasti kauhuelokuvaa katselisi. Valot ja varjot ovat todella karmaisevia.
Pelissä pelattavaa on kuitenkin yllättävän vähän. Aika paljon peli itsessään kuljettaa henkilöitä ja tarinaa eteenpäin juttutuokiosta toiseen.
ITSE PELAAJAN tehtävä on tallustaa välillä jopa raivostuttavan hitaasti eteenpäin. Milloin lumessa, luolassa tai loppumattomilla käytävillä. Toki L1-nappia painamalla ohjattava hahmo liikku hieman nopeammin, mutta hyvin vähän nopeammin.
Toinen osa pelattavuutta muodostuu pääasiassa Quick time -kohtauksista. Paina, tee päätös, ota esine, liiku. Hauskin on silloin tällöin tuleva Älä liiku! -tapahtuma, jolloin tärisevissä käsissä ohjain ei saisi liikahtaa yhtään. Ei ollenkaan niin helppoa miltä kuulostaa.
ÄÄNIMAAILMA ON hienosti toteutettu. Pianomusiikkia, tuulikellojen kilinä kaukaisuudessa, rääkäisyt, pöllön huhuilu ja ulvova tuuli luovat intensiivisen kauhukokemuksen.
VAIKKA HAHMOT ovat aluksi yhdentekeviä, pelin edetessä ihan oikeasti haluaa, etteivät he kohtaa kamalaa loppua. Tämä kuitenkin on suurimmalle osalle väistämätöntä. Joko pelaaja on tehnyt jossain vaiheessa väärän valinnan tai on liian hidas painelemaan nappeja paniikkikohtauksen iskiessä.
Aluksi pelottelun hoitavat metsän eläimet tai hahmot toisilleen. Mutta pelin edetessä löytyy kyllä kunnon säikyttelymeininkiä ihan ulkoisten tekijöiden toimesta. Varsinkin pari viimeistä tuntia pelatessa ollaan jo aikamoisessa verikekkerimeiningissä, ja joka kulman takaa voi joku tai jotain hyökätä.
Until Dawnin läpipeluuaika on vajaa kymmenisen tuntia. Kyllä tämän ihan mielellään muutaman kerran jaksaa vetää läpi, ja vaikka vain vierestä katsella kun joku muu säikkyy ohjain kädessään.
