Pasi Was Here
Pasi todellakin Was Here, ja jättää meihin jälkensä
Näytelmä kaikille, jotka tunnistavat Sepulturan, Sarah Youngin, pannuhuoneen, Savonlinnan murteen ja kiljun maun ensikertaa huulillaan. Tällaisia näytelmiä minä kaipaan. Olen itse syntynyt vuonna 1972, kun Kekkonen oli iso Jumala kaikelle kansalle. Olen elänyt seitkyt luvun, kokenut kahdeksankymmentä luvun ja herännyt omaan seksuaalisuuteen lopulta yhdeksänkymmentä luvulla. Ja aika on nyt ja tässä.
Näytelmä alkaa jostain kahdeksankymmentä luvun alusta päiväkodista. Pasi ja Hemmo tutustuvat toisiinsa. Siitä alkaa koko elämän kestävä ystävyys ja jopa eräänlainen rakkaustarina, joka kestää melkein näihin aikoihin saakka. Paitsi, että Pasi ei ole enää seurassamme. Pasi Was Here. Pasi teki itsemurhan.
Miksi Pasi tappoi itensä? Sen voi jokainen pikkukaupungin asukki, persu, painepesurinsa kanssa kilpaileva isukki ja sadistiopettaja miettiä ihan omassa pienessä pikku pikku aivomaailmassaan. Hieno ajankuva kaikkine detaljeeneinsa, musiikkia, palvonnankohteita ja seksuaalisiakokeiluja myöten, niin kerrassaan hienosti ja totuudenmukaisesti kirjoitettua tekstiä, että huokaisen katsomossa monta kertaa, ja niin huokaisee, nauraa ja itkee moni muukin katsoja ympärilläni.
VAROITAN. Tämä on näytelmä nykyajannuorille. Heille tämä on retroa. Tämä on näytelmä tämän ajan nuorekkaaksi tunteville aikuisille välillä 33-46 vuotta. Sitä vanhemmille tämä lienee toivetta wanna be elämästä, mitä se ehkä olisi voinut olla, kun nykynuorisoa katselee.
Pasia mustellaan tänä hetkenä, hän oli monille idoli. Huipputyyppi. Luokan sankari. Mutta kuka tunsi hänet lopulta kunnolla? Ei kukaan. Ei edes Hemmo, hänen paras kaverinsa. Vasta aikuisena synkät salaisuudet hieman paljastuvat. Näytelmän kuluessa päiväkoti, koululuokat ja Hemmon ja Pasin erkaneminen toisistaan esitetään limittäin ja lomittain upeasti toteutetun lavastuksen, melkein jopa huomaamattoman lavastuksen ja pyörityksen (ja Tuukan mainioiden peruukkien) kera katsojille julki. Missään vaiheessa ei ole epäselvää, ollaanko lapsuudessa vai aikuisuudessa.
Tästä huolen pitää tyrmäävän tarkkaa työtä tekevä ohjaaja Milko Lehto. Hänen käsissään teksti on elävää, luonnollista ja kauniin rouheaa. Ei siinä, että Lehto ohjaa upeasti, mutta kun hänellä on huikeisiin moninaisiin rooleihin taipuva, käsittämättömän taipuva näyttelijä kaarti käsissään, ongelmaa ei ole.
Tuukka Huttunen, Janne Kallioniemi, Maija Lang ja Tommi Raitolehto ovat vaan niin v*****n hyviä lavalla. Tällä kertaa Huttunen taas onnistuu niillä pienillä eleillä, esimerkiksi vaikka pudottamalla puutarharukkasen kädestään tekemään niin hemmetin uskottavaa duunia lavalla, että kun hänet kelmutetaan lavalla, hän osaa ruumiillisesti roolia vaihtamalla tekemään Pasista vahvan, fyysisen ja aidon, niin hemmetin aidon ihmisen.
Raitolehto taas onnistuu monien liiankin vakavien rooliensa jälkeen käsittämättömän upeasti muuntautumaan meille kaikille tutuksi hirviöpaska- ja kusipääopettajaksi, päiväkodin johtajattareksi, jonka nimi on totta kai Sinikka Pillukka Pallukka Pollukka tai Laktoosilerssiksi. Ihanaa Tommi Raitolehto. Olit tämän esityksen kuningas ja, hmmm, vanhempi kuningatar myös.
Vielä tekstistä ja näytelmästä. Se on trippi menneeseen, se sivuaa kauniisti myös homoseksuaalisuutta, sitä tunnetta, mitä moni meistä nuorena miehenä kokee sitä parasta kaveria kohtaan. Se on trippi kamalaan musiikkiin, kamalaan stailiin, se on trippi aikaan, minkä haluamme unohtaa, mutta haluammeko tehdä siitä myös mausaleummin muistoihimme. Se minne kaikki tallettaa, vanhemmiten muistella, palvoa ja hurrata.
Veikko Nuutista ei turhaan tällaisesta tekstistä palkittu arvostetulla Lea-palkinnolla. Itse rohkeasti lähtisin vertaamaan näytelmätekstiä Antti Raivion Skavabölen pojat tai Reko Lundánin Aina joku eksyy teoksiin. Sellainen samankaltainen hehku minulle tästä tuli. Kiitos koko työryhmälle upeasta, hauskasta ja tunteikkaasta teoksesta.
