Siinä näkijä missä tekijä

Jatkosodan tapahtumat kummittelevat kirjailijan mielessä

Siinä näkijä missä tekijä kirjaa pidetään Hannu Salaman toisena pääteoksena Juhannustanssien jälkeen. Juha Luukkosen ohjaama näytelmä perustuukin pitkälti Salaman teokseen, mutta lainaa myös muita kirjallisia teoksia. Tampereen oma porukka, Teatteri Siperia on lyöttäytynyt yhteen helsinkiläisen Projektori-ryhmän kanssa ja jälki on kovaa luokkaa. Nyt kun alkuvuodesta on nähnyt kolme teosta sisällissodasta, ei välttämättä enää haluaisi nähdä otosta jatkosodasta. Turhan tuhtia tavaraa tälle vuodelle. Mutta onneksi tämäkin tuli lähdettyä katsomaan. Ja kyllä ensi-illassa yleisöstä aisti varovaisen hiljaisuuden ja esitykseen keskittymisen, joka päättyi raikuviin aplodeihin.

Teos jakautuu mielenkiintoisesti kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliskolla Salaman alter ego kirjailija Harri Salminen yrittää saada erinäisten kertomusten ja muistiinpanojen kautta selville tapahtumia, joiden seurauksena moni, nuorikin ihminen kuoli jatkosodan aikana toimineen kommunistisen vastarintaliikkeen toimissa. Salminen haastattelee pääasiassa vanhempiaan, jotka kiroilevat kuin merimiehet. Tässä vaiheessa onkin hyvä muistuttaa, että esitys sisältää erittäin vahvaa kieltä, eikä sitä suositella alle 15-vuotiaille. Vanhempia tentatessa omakin elämä menee solmuun. Viina vie, kirja ei edisty ja vaimo soittelee perään ja kertoo lapsien kaipaavan isäänsä.

Toinen puolisko on kuin trillerimäinen sotaelokuva. Pääosiin nousevat toden tuntuiset hahmot, jotka suorittavat vastarintaliikkeen annettua tehtävää desantti Aulis Ahteisen johdolla. Kuka porukan pettää? Miksi lopuksi käy niin kuin käy? Onko kommunismi oikea aate? Mihin Suomi on matkalla? Näitä ajatuksia pyöritellään suurella intensiteetillä ja katsoja odottaa, kuka onkaan syyllinen? Kuin jännittävimmässä murhamysteerissä konsanaan.

Luukkonen on ohjannut hienolla idealla. Ensimmäinen puolisko tykittää jopa monologimaisia tarinoita esitettäväksi näyttämölle sijoitetuille päähenkilöille. Katsoja seuraa kiinnostuneena valokeilan siirtyessä seuraavaan henkilöön. Myös jatkosodan aika ja nykyaika osataan hienovaraisesti sekoittaa, katsojan kuitenkaan tipahtamatta kärryiltä. Toinen puolisko onkin sitten jo enemmän liikettä ja väkivaltaa, mitä ei näytettä, usein se on vain pampun läsähdys pöytälevyyn. Alkupuolen henkilöhahmot muuttuvat lihaksi ja vereksi toimiessaan.

Ihan viittä tähteä tämä ei ansaitse. Vaikka homma suurimmaksi osaksi toimii, esitys on kuitenkin hyvin raskasta seurattavaa. Pääosin pitkien tekstipätkien vuoksi. Tosin Salama on alkuperäisen kirjankin kirjoittanut samanalaiseen muotoon eri henkilöhahmojen näkökulmasta eivätkä ne tosiaankaan etene tapahtumien mukaisessa aikajärjestyksessä. Katsoja joutuu olemaan skarppina. Myös osa kohtauksista, vaikka visuaalisesti hyviä ovatkin, tuntuvat venyttävän esitystä liikaa. Ja vaikka näyttelijät uskottavasti taittuvatkin useaan rooliin, silti niitä tuntuu olevan jopa liikaa. Ja vaikka lopun ihmiskohtalot ovat traagisia, katsojan voisi päästää hieman pienemmälläkin teatraalisuudella.

Näyttelijät ovat ehdottomasti tämän esityksen suola. Teatteri Siperian esityksiä nähtyäni tiesin, että mitään roskaa ei ole luvassa. Projektori-ryhmä on hieno lisä Siperian kokoonpanoon. Koko näyttelijäkaarti tekee niin yhteen nivottua työtä, että voisi luulla heidän aina esiintyneen yhdessä. Tätä on ilo seurata. Kukaan ei ole toinen toistaan parempi, kaikki pääsevät häikäisemään.

Rooleista toki mieleen jää karismaattisen, ja jykevä äänisen Jukka Peltolan isot roolit kirjailija Salmisena ja desantti Ahteisena. Myös Hanna Gibsonin Maija äiti rooli on sykähdyttävää katsella. Nainen syytää suustaan kirosanoja toinen toisensa perään ja hän on kommunismin aatteelle itsensä antanut, silti Gibsonin katseessa ja ilmeessä on se jonkinlainen rakastava äiti ja vaimo hahmokin. Valomies saa olla kyllä tarkkana pöytänsä takana. Tarkkoja iskuja on niin paljon. Äänisuunnittelu toimii hienosti ja esityksen musiikki on yksi hienoimmista koskaan kuulemistani.

Hyvin tamperelainen on tämäkin esitys, kun tapahtumapaikkoina ovat tutut paikat. Ja toisaalta jopa ”virkistävää” nähdä välillä muutakin, kuin vain sisällissotaa, olkoon se sitten vaikka tämä jatkosota. Yhtä hirveä asia sekin.