Anna Karenina
Klassikkoteos taipuu näyttävänä lavalle
Leo Tolstoi on hieno klassikkokirjailija. Klassikoita pitää arvostaa ja ymmärtää. Yleensä ne pitää myös tulkita moniselitteisesti. Niin tämäkin teos. Se ei ole juonellisesti, eikä pituudellisesti helppo, mutta se on kuvituksessaan erittäin kaunis.
Anna Karenina (Pia Piltz) elää suht onnettomassa avioliitossa miehensä Kareninin (Turkka Mastomäki). On lapsi, on kaikkea mitä tarvitaan. Ylellisyyttä, loistoa, arvokkuutta, mutta onni puuttuu.
Toisena tarinana kuljetetaan Konstantin Levinin (Lari Halme) tarinaa. Tiukka maanviljelyyn ja työmoraaliin uskoutunut ihminen. Hänen tuntemaansa rakkauteensa Kittyä (Pihla Pohjalainen) kohtaan.
Yksi silmäys asemalaiturilla armeijan suht korkea-arvoiseen Vronskiin (Marc Gassot) pistää elämän raiteiltaan. Kuuma salasuhde aikansa maailmassa on kielletyn hedelmän puraisu.
Avioeroa ei tipu, lapsi rakastajalle, Anna putoaa säätyjärjestelmässä hylkiöksi ja lopulta vielä yksi orastava suhde johtavat, tottakai traagiseen loppuun.
Klassikko tai ei. Tolstoin kirjoitus on edelleen ajankohtainen, ärsyttävän ja ällistyttävän hyvin.
NÄYTELMÄN TEKSTI on toisaalta kiehtovaa, ja toisaalta inhottavan punastuttavaa seurattavaa. Ihmisistä ja inhimillisyydestähän, ja mitä eniten, rakkaudestahan tässä puhutaan. Se on aiheena päättymätön kuin käärme joka syö omaa häntäänsä. Arvostan, kunnioitan ja suorastaan rakastan Marika Vapaavuorta ohjaajana. Tarina, kertomus on haastava.
Teksti on hieno ja todella pitkä. Olisin ollut valmis, jos joitakin mielestäni turhia kohtauksia olisi poistettu tai edes lyhennetty, mutta kun ne olivat niin upeita visuaalisesti. Kuin kohtauksia jostain Peter Greenawayn elokuvasta.
Vapaavuori luo kohtaus kohtaukselta eteemme varjoisia, utuisia, ja sitten taas inhorealistisen teräviä kohtauksia. Hän käyttää koko miehitystä täyttämään lavaa, kansoittaen sen milloin astellen hitaasti, milloin tömistellen esittäen junan ääntä, ja sitten taas yht’äkkiä pudottaen Pia Piltzin yksin lavalle keskelle valokeilaa.
Puvustus on ihan huikeaa. Kaikki ompeleet, korut ja muut yksityiskohdat onneksi säihkyivät seiskariville asti. Jonna Lindströmin tukka-taika ja maskit komppaavat.
Musiikki poistaa näytelmän sopivasti liian vanhasta ajasta. Videot taustalla luovat tunnelmaa täydellisesti ja valosuunnittelu toimii kauniisti. Ja tämä kaikki komppaa Vapaavuoren visuuaalista älykkyyttä.
Koska teksti on pitkä, se jaksaa välillä hieman puuduttaa, mutta toisaalta sitä myös hienosti edistetään tanssikohtauksilla, jota upeat tanssijat tuovat kauniisti esille. Mastomäki hieman kiiruhti repliikeissään puurouttaen ne, mutta komeus ja karisma korvaa sen, vaikka rooli onkin herkullisen ärsyttävä.
Gassot on oiva valinta ensirakastajan rooliin. Hänestäkin löytyy karismaa ja juuri sopivaa intohimoa. Halme tekee suorastaan ärsyttävän takuuvarmaa työtä (helvetti, rooli kuin rooli) jälleen kerran. Pohjolainen on ihanan voimakas nainen rooliansa ja hahmoansa kasvattaen. Piltz on vahva, omaan itseensä luottava, silti eksyksissä itsenä kanssa oleva Karenina elämänsä roolissa. Upea ja herkkä. Silti niin vahva ja omaan onneensa uskova.
EN NYT ANNA Annalle tämän enempää tähtiä, vaikka koko kokonaisuus on kerrassaan upea. Siinä on liikaa pituutta ja loppupuolella tarina ja ohjaus hieman hajoaa pirstaleiseksi. Tunteita olisin kaivannut enemmän niin yleisöön kuin näyttämöllekin, mutta tästä piirtyy kauniit visuaaliset kuvat mieleeni vielä pitkään.
Kysymyksiä ja mielipiteitä näytelmä herättää. Kaikki ovat toisaalta oikeassa asioissaan? Kaikilla on oikeus haluamaansa? Ketään näytelmän hahmoja ei oikeasti voi rakastaa tai vihata, koska asioilla on kuitenkin kääntöpuolensa.
Mieleeni jää kuitenkin Anna Kareninan mysteeri. Mikä hänessä on se, että miehet rakastuvat häneen niin intohimoisesti, ja miksi hän myös rakastuu niin polttavalla, loppuun kuluttavalla liekillä?
