Aquaman

Teknisesti näyttävä tarina junnaa taistelukohtauksissa, ja leikkii Indiana Jonesia

Aquaman ei ole minulle niitä DC:n kiinnostavampia hahmoja, mutta teknisesti ja visuaalisesti elokuva lyö sarjakuvagenren leffat mennen tullen. Käsikirjoitus laahaa ja valitettavasti myös 3D.

Ihmisen ja merenelävän poika Arthur (Jason Momoa) tunnetaan maan päällä, kuin meressäkin nimellä Aquaman. Hän yrittää kulkea keskuudessamme huomaamattomana, mitä nyt silloin tällöin hieman oikaisee meressä tapahtuvia vääryyksiä ja rikoksia. Omalle merikansalleen hän on halveksittava puolirotuinen. 

Eräällä merellisellä retkellään hän saa vihollisekseen Mustaksi Mantaksi itseään kutsuvan teknomerirosvon. Samaan aikaan aallokon alla kuohuu, kun Atlantiksen, nykyään seitsemäksi kansaksi pirstoutuneessa maailmassa Arthurin pikkuveli Orm (Partick Wilson) suunnittelee meren valtiutta ja samalla opetusta koko ihmiskunnalle. Tässä kohtaa se opetus merien saastuttamisesta ja riistokalastulsesta sekä napajäätikköjen sulamisesta. 

Aquaman joutuu kamppailuun merien herruutta himoavaa veljeänsä vastaan, ja kauniin Meran (Amber Heard) avustuksella tajuaa, että hänen on ensin löydettävä, jo kuolleen hallitsijan Atlanin maaginen kolmipäinen atrain voittaaksen veljensä ja merien herruuden, sekä pelastaakseen maanpäällisen ihmiskunnan. Toki siinä sivussa seikkailtava siellä sun täällä, ja myös otettava matsia Mustan Mantan kanssa, sekä kaiken lisäksi myös pysäytettävä toistensa kimppuun sotimaan lähteneet Atlantiksen eri kansat. Paljon tehtävää yhdelle puolirotuiselle kalamiehen puolikkaalle. Mutta onneksi Jason Momoassa on lihasta tähän kaikkeen.

Mennään ensin huonoin asia läpi, eli käsikirjoitus. Sen perustarina on ihan hyvä ja hieno ja mielenkiintoinen, mutta sen ongelma on se, että juuri kun ollaan päästy hieman hengähtämään, vieressä räjähtää (kyllä, aina räjähtää vieressä!) ja joku vihulainen tulee haastamaan riitaa. Ja näitä loputtoman pitkiä taisteluja riittää uudestaan ja uudestaan. DC-elokuvissa on muuten usein juuri tänä sama vika. 

Vähempikin riittäisi. Muuten kässäri on ihan perus ookoo kehno viritelmä kasvutarinaa, lemmen leiskuntaa ja maailman (meren) herruutta himoitsevasta lähisukulaisesta. Siihen on ympätty myös Indiana Jonesmaista, vai pitäisikö käyttää jopa Lara Croftmaista, maailman ympäri matkustamista, ja erinäisten tehtävien ja arvoitusten ratkaisemista.

Roolitus toimii. Patrick Wilson on hyvän paha pahis. Dolph Lundgren jopa yrittää näytellä pitkästä aikaa. Amber Heardissa ei valitettavasti ole tarpeeksi munasarjoja uudeksi naispuoliseksi actionsankarittareksi. Nicole Kidman on piipahdusroolissaan toimiva. 

Jason Momoa on osannut ottaa itsensä mielestäni aina sopivan humoristisesti. Niin nytkin. Vaikka Stargate: Atlantis -tv-sarja ehkä viitoittikin tietä, ei jätkä varmaan uskonut, että ensin tekee Conanin roolin ja nyt vielä Aquamanin. Momoan treenattua vartaloa saadaan tuijottaa tarpeeksi. Hänen leiskuvia vihaisia silmiä näemme lukemattomia kertoja lähikuvissa. Mutta hänen tavaramerkkinsä pitkä tukka nähdään liehumassa veden alla, se liehuu puolikuivana ja se liehuu kuivana tuulessa. Mutta Momoassa on kuitenkin tarvittavaa karismaa kantamaan Aquamanin uikkarit, ja eihän nyt kuitenkaan sieltä pökkelöimmästä päästä näyttelijäntyössäänkään ole noista lukuisista action sankareista.

Elokuvan parhaita puolia ovat tehosteet ja visuaalisuus. Kuva on kerrassaan upeaa koko ajan. Kohtaukset, joissa suurimman osan ajasta ollaan veden alla, ovat huikean hienoja. Tukat leijuvat liikkuvan veden velloessa, kaikki ruumiin liikkeet näyttävät oikeasti luonnollisilta, veden alla tapahtuvilta, oli sitten kyseessä Atlantislainen ”ihminen” tai joku meren eläimistä. Taistelukohtaukset ovat kerrrassaan näyttäviä. Kaunista ja upeaa! Mutta miksi sitten ei kuitenkaan panostettu tarpeeksi 3D:hen, että se olisi siinäkin näyttävää ja oikeasti syvyysvaikutelmaa tukevaa, eikä vain pintapuolista hätäisesti muka näyttävää. Tähän jos olisi panostettu esimerkiksi niinkin paljon kuin IHMEOTUKSET elokuvan 3D:ssä, elokuva olisi ollut huikea kokemus ja merenalainen maailma olisi päässyt kukoistamaan. Harmi homma.

Elokuva on näyttävä ja hyvää viihdettä. Momoa hoitaa hommansa tyylikkäästi. Myös musaraita toimii. Osansa uudelleen käsittelystä saavat mm. Toton Africa ja Depeche Mode. Välillä tulee mieleen jopa Daftpunkin Tron soundtrack. Toimivaa kamaa kaikkinensa, mutta ensimmäisen katselukerran jälkeen päädyn vain tällaiseen tähtimäärään.