Sarjakuvaan kaapatut: P. A. Manninen

Sarjakuvaan kaapatuissa haastatellaan tällä kerralla tamperelaista P. A. Mannista

Tässä osiossa haastattelen suomalaisia sarjakuvaan liittyviä henkilöitä. Ehkä muunkin maalaisia, ja toivottavasti joskus muihin maailmoihin ja universumeihin kyvyillään päässeitä. Sarjakuva rakentuu monista asioista. Ei pelkästään hahmosta, tai piirtäjästä.  Sarjakuva on monen ihmisen ja tekijän tuotos. Sitä arvostan. Yritän valottaa, miten monenlaisia ihmisiä tarvitaan, että saamme eteemme sarjakuvalehden tai nettijulkaisun. Siksi taianomaisia taustoja.

Kysymykset ovat kaikille samat, ja nämä sekopäät vastaavat kuinka haluavat. Minä vain kokoan asiat, julkaisen ja arvioin heidän erilaisia tuotoksiaan.

Tällä kertaa kaappasin haastattelun Kapteeni Kuolion luojalta P. A. Manniselta.

Hyvin tmperelainen kaveri on kasvatustieteiden tohtori, asuu Tampereella Kissanmaalla vaimonsa Hannelen kanssa. Kapteeni Kuolio sarjakuvaa on ilmestynyt useita albumeita, uusi tulee aina noin kahden vuoden välein. Ja kohta onkin tähtihetki, sillä uusi Kuolio albumi ilmestyy Tampere Kuplii sarjakuvatapahtumassa. Kapteeni Kuolio on jo päässyt miehen ikään, sillä ensimmäiset Kuolio stripit saivat päivänvalonsa jo vuonna 1990 Sarjari lehdessä, jota Manninen toimittaa, ja edelleenkin se sisältää Kapteenin seikkailuja. Lisäksi hän tekee Tähtivaeltajaan Teräsliljaa yhden episodin vuodessa.

Ensimmäinen sarjakuva minkä hän muistaa, ehkä jopa hieman väärällä muistikuvalla, on Pietari Pamaus ja Pöpö. Vanha sarjakuvastrippi ja muistikuva menneisyydestä. Myöhemmin hän löysi divarista tanskalaisen Robert Storm-Petersenin (1882-1949) kokoomateoksen Peter & Ping. Hän epäilee, että se olisi ollut se strippi, jossain vanhassa sanomalehdessä?

Manninen ostaa sarjakuva albumeita ja lehtiä enemmän, kuin edes ehtii lukea. Hän pitää niistä fyysisinä esineinä, ja ostaa niitä sekä uutena, että käytettynä.

Tällä hetkellä häntä kiehtoo Fantagraphics Booksin aikoma julkaisu, jossa on Alberto Breccian (kuvitus) ja Hector Oesterheldin sarjakuvia. Ensimmäisenä koottiin albumiksi Mort Cinder, joka alun perin meni jatkotarinoina sarjakuvalehdessä Argentiinassa 1960-luvun alussa. Breccia piirsi käsittämättömän tyylikkäästi ja sitä tyyliä sitten kopioitiin Euroopassa… Ja nyt tämä historiallinen mestariteos on saatavilla hyvin painettuna. Tarinakin on aika kaukana poissa.

Manninen pitää hyvistä ja huonoista sarjakuvista vähintään yhtä paljon. 

Kun kysyn, jos et työskentelisi sarjakuvan parissa, mitä tekisit? Manninen purskahtaa nauruun.

Hänen tavallinen työpäivä menee näin: kävelen aamulla pääpostiin, haen postilokerosta päivän sanaristikkotyöt, ja kävelen takaisin Kissanmaalle. Saan työt valmiiksi joskus iltapaivällä, postitan ne, käyn asioilla samalla. Jos pitää mennä illaksi opettamaan, menen ja siellä voi olla itselläkin aikaa piirtää. Tykkään opettaa piirtämistä osoittamalla, että on mahdollista istua ja piirtää ja saada hommaa tehtyä. Jos ei ole opetusta, piirrän sarjakuvaa kotonakin jonkun tunnin. Viikonloppuisin piirrän pari tuntia päivässä. 

Kirjoitan, piirrän sivut alusta loppuun ja rakennan vielä Kapteeni Kuolio -figuureita festareilla myytäväksi. Suomessa normioletus on, että sama hemmo pitää kaikkia hattuja päässään… Mutta silti monet mun sarjakuvat ovat yhteistyön tulosta. Kapteeni Kuolio-alppareiden tapahtumat sijoittuvat tunnistettaviin paikkoihin Tampereella ja vaimoni Hannele ottaa valokuvat, joihin taustojen piirtäminen pohjautuu. Hannele myös tekstaa Kuoliot, koska osaa sen paremmin kuin minä. 

Suomessa sarjakuvalla elävät vain strippinsä syndikaatin kautta useampiin sanomalehtiin saavat tekijät. Ja ne artistit, jotka tunnistettuina taidesarjakuvan huippuina saavat tuntuvia apurahoja. Olen piirtänyt kuvia sanaristikoihin päälle 30 vuotta, siinä tienaa ihan ok, mutta pitää vaan tottua siihen, että hätäisimpinä aikoina deadline on kerran päivässä. Lisäksi opetan lasten taidekoulussa ja Tampereen työväenopistossa.

Kysyttäessä, että ketä Manninen palvoo sarjakuvataiteessa, hän vastaa, että palvonta ei kuulu hänen sielunelämäänsä, mutta hän arvostaa Alan Mooren ovelia käsikirjoituksia ja John Stanleyn 1950-uvulla kirjoittama Pikku Lulu oli ällistyttävä sarjakuva. Siinä toistuivat samankaltaiset tapahtumat, mutta Stanley ei silti toistanut itseään. Hän improvisoi tarinat sivu kerrallaan, mikä selittää jotakin. 

Suomalaisista sarjakuvan tekijöistäkään hän ei tunnusta guruja, mutta mutta Satu Lusan albumi Kaunotar ja Hirviö (2011) on yksi parhaiten kirjoitetuista tarinoista ikinä, vaikka juuri tuskin kukaan sitä huomasi sen ilmestyessä. 

Henkilökohtaisesti minun on aina kysyttävä haastateltavalta, Valitse yksi näistä kolmesta: DC, Marvel vai Dark Horse? Mikä muu kustantamo on pop? Ja lempisankarisi ja antisankarisi DC:ltä ja Marvelilta?

Vastauksena tulee: Kyllä mä luen noiden kaikkien kustantamia juttuja, ja lisäksi Imagea, Fantagraphicsia, Draw & Quaterlyä, ynnä muita. Vanhojen outojen sarjakuvien uudelleenjulkaisuja putkahtelee yhtenään, mutta luen sellaista uuttakin kamaa, joka ei vaikuta ihan abominaatiolta. 

DC:n Legion of Superheroes 1950- ja 1960-luvuilta on huima teinisaippuaooppera. Siinä oli muun muassa Materiansyöjäpoika, joka oli kotoisin niin karulta planeetalta, että evoluutio oli antanut kaikille kyvyn syödä kaikkea, kivistä alkaen. Marvelin Tohtori Outo oli syy siihen, miksi itse halusin tohtoriksi. 

Kun kysyn, jos olisit supersankari, kuka olisit? Hän vastaa:
– Ehkä olenkin supersankari, mutta se on vain salaisuus.

Ja jos johonkin sarjakuvahahmoon tulisi tarttua ja tätä työstää tulevaisuudessa, hän huokaa ja kertoo, että jos edes näistä tällä hetkellä kehitellyistä selviäisi kunnialla. 

Pohtiessaan onko Aku Ankka out, Mannisen mielestä Carl Barksilla on useita täydellisesti onnistuneita tarinoita, mutta oikein mistään muusta Disney-sarjasta hän ei ole koskaan innostunut.

Viidentoista vuoden päästä hän näkee itsensä taiteilijana tanssimassa enkeleiden kanssa. Ja seuraavaksi hän purskahtaa nauruun, kun kysyn, tunteeko hän olevansa julkkis? Edes tietyissä piireissä? 

– No joku noita alppareita ostaa ja vanhat tutut morjestaa. Festareilla annan aika paljon nimmareita, mutta mitä se todistaa? Suomalaisista sarjakuvista ei leviä juuri minkäänlaista informaatiota. Juuri siksi Kuolio-alpparien kannet on laadittu siten, että ne kertoo selvästi, mistä siinä on kyse, jos joku niitä nyt vahingossa näkee. Ne pyrkivät myymään itse itseään, mutta sen enempää ei tekijä pysty tekemään.

Mitenkäs sarjakuva muussa popkulttuurissa? On paljon sarjakuviin perustuvia tv sarjoja ja leffoja. Kuinka paljon katselet? Ja onko jokin tai jotkut sykähdyttäneet viime aikoina erityisesti?

– En ole nähnyt kuin ihan muutaman uudenpuoleisen amerikkalaisen sarjakuvaleffan, enkä ole niistäkään pitänyt. No, mutta luen myös mangaa, ja Takashi Miiken ohjaama Blade of the Immortal oli hauska elokuva. 

Eli ihan mainioita vastauksia saimme Kapteeni Kuolion ”isältä”. 

Tosiaan Kapteeni Kuolio ja Pyynikin näkit saatavilla uunituoreena Tampere Kuplii -fiestasta. Seuraava albumi on suunnittelu asteella, kunhan Hannelen kanssa pääsee ottamaan valokuvia tutuista Tampereen paikoista touko kesäkuussa. Sarjari nro 104 ilmestynee myös Tampere Kupliissa. Se on itseasiassa hänen sadas numero, minkä hän on toimittanut! Kuplajuomaa siis!

Ja vielä viimeinen kysymys: Mitä muuta haluat meille kertoa?

– Keskiaikaisen käsityksen mukaan ilveksen virtsa muuttuu jalokiveksi. Tämä tiedonjyvä pitäisi saada mahtumaan mukaan seuraavaan Kuolio-alppariin…