Lana Del Rey: Ultraviolence

Eteeristä hippeilymusaa

Pidin neitosen edellisistä levyistä paljonkin. Varsinkin koko paketti Born to Die The Paradise Edition on loistava kuuntelukokemus. Lanan kontra-alttoääni soljuu mukavasti tällä uudellakin levyllä, mutta valitettavasti levy on yllättävän tasapaksu kokonaisuus.

Melkein mustatukkaiseksi muuntautuneen neidin paperinen levypaketti on hienon näköinen ja sisälehtisessä on upeita kuvia. Ja tietenkin yksi pakollinen tupakka suussa kuvakin. Pahaa tyttöähän Lana esittää myös biiseissään, joissa kerrotaan Game Boyta pelaavista petturimiehistä ja niissä juodaan viinaa ja kiroillaan. Myös alapäähän viitataan välillä. Itseriittoisuutta löytyy myös paljon. Yhdessä biisissä lauletaan This is my show, ja toisessa I want money, power, glory.

Levyllä on yksitoista biisiä ja lisäksi kolme itseasiassa aika turhaa bonuskappaletta. Valitettavasti levyä kuunnellessa ei edes erota biisien vaihtumista, sen verran tasapaksua tuotosta koko levy on. Kyllähän levy menee taustamusiikkina sunnuntaipäivään, mutta ei sieltä kovin montaa biisiä nouse yli muiden. Sinkkubiisit Ultraviolence, Shades of Cool, Brooklyn Baby ja West Coast on sijoitettu oudosti peräkkäin levylle biisinumeroille 2-5. Itse nostaisin levyn parhaaksi biisiksi Pretty When You Cry kappaleen, jossa Lana laulaa äänialansa äärilaidoilla, jopa hieman pieleenkin, mutta kuulostaa hyvältä ja toimivalta. Lana Del Rey kirjoittaa itse biisinsä, joka on aina positiivista.

Täytyy myöntää, että odotin tältä levyltä enemmän. Mutta aina ei voi onnistua. Ehkä seuraavaan levyyn saadaan taas enemmän moninaisuutta ja enemmän revittelyä. Ystäväni sanoja lainatakseni:
– Tulee vähän fiilis et on vasemmalla kädelä töttöröity studiossa meneen ja vähän fiilistelty.