Frank Millerin Sin City: A Dame To Kill For

Värillä korostettua mustavalkokaramellia silmille.

Kaikki jotka näkivät ensimmäisen Sin Cityn yhdeksän vuotta sitten ja siihen tykästyivät, ovat varmasti odottaneet tätä jatko-osaa kuolaa suupielistä pyyhkien. Harmillisesti täytyy pettyä. Kaunista kuvaa, ultrajärjetöntä väkivaltaa, kauniita naisia, karuja miehiä ja hieno soundtrack, ja kaikki tämä film noir -hengessä. Mutta tämän elokuvan episodimaiseen kerrontaan sen hienoksi elokuvaksi tekemiseksi eivät valitettavasti käsikirjoituksen taso eivätkä näyttelijäsuoritukset riitä.

Itse sarjakuvan suurkuluttajana tutustuin Frank Millerin tuotantoon yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä, ja ihastuin siihen. Yksinkertaista ja mustavalkoruutua hienosti käytettynä. Sinne tänne jokin korostusväri. Silloin en edes voinut kuvitellakaan, että Sin Citysta tehtäisiin joskus elokuva, joka olisi niinkin alkuperäisen sarjakuvan näköinen.

Toisin kävi. Haukoin henkeä, kun vuonna 2005 ensimmäinen Sin City elokuva sai ensi-iltansa. Elokuvateollisuus oli taas saanut uuden ilmaisukeinon. Tätä on myöhemmin käytetty useissa elokuvissa, esimerkkinä mainittakoon surkea The Spirit (2008).

Täytyy myöntää, etten tässä kritiikissäni voi olla vertaamatta tätä jatko-osaa ensimmäiseen elokuvaan. Juonihan on yksinkertaisuudessaan pelkästään kosto. Itse kaupunkina Sin City on pelkästään elämää, kuolemaa, tapa tai tule tapetuksi, korruptiota ja nimenomaan kostoa.

Muutamasta elokuvan erillisestä episodista koostuu mielenkiintoinen vajaa kaksituntinen väkivallan kiteymä, joka lopulta osittain solmii langat kasaan. Tulevaa jatko-osaa odottamaan? Alunperinhän suunnitelmissa oli tehdä ja kuvata niin sanotut Sin city 2 ja 3 samanaikaisesti ja julkaista vuoden välein. Niin kuin nyt tuntuu trendikästä olevan.

Poika haluaa kostaa isälleen, joka ei häntä hyväksy. Strippari hautoo kostoa ainoan rakastamansa miehen kuolemaan johtaneelle miehelle. Ja lisäksi hyvinkin käytetty tarina viettelevästä naisesta, petturuudesta ja, niinpä, kostosta.

Leffa ei ole huono. Käsikirjoitus on. Se on liian yllätyksetön, käytetty ja pliisu. Se mikä toimii sarjakuvan yksinkertaisessa maailmassa, ei toimi elokuvakäsikirjoituksessa. Lisäksi elokuvan hahmot ovat liian ohuita. Varsinkin naishahmot ovat ensimmäisen osan vahvoihin naisiin verrattuna pelkkää tissiä, peppua ja lanteenpyöritystä (Jessica Alba). Poikkeuksena muutama sivuhahmo, jotka osaavat tappaa, selviytyä ja selviytyä vielä enemmän. Valitettavasti leffa tarjoilee näille voimanaisille liian vähän aikaa. Onneksi leffasta löytyy myös muutama hyväkin ihminen (esimerkiksi Lady Gagan tarjoilijatarhahmo).

Elokuvan naispäähahmo Ava (Eva Green) on todellinen Femme Fatale, ja hänestä olisikin saanut hienon roolihenkilön, mutta Greenin näyttelijänlahjat eivät tähän todellakaan riitä. Rooli latistuu pelkkiin rintojen esittelyyn ja kauniisiin kuviin. Mutta miesporukka pärjää. Kaiken saatanallisen ja sairaan väkivallan keskellä hienot roolit tekevät Mickey Rourke, Josh Brolin ja Joseph Gordon-Levitt.

Mutta se paras osuus. Hieno musiikki siivittää tätä verioopperaa (verihän näytetään leffassa pääosin valkoisena). Mutta elokuvan upeinta antia on silmiähivelevän hieno kuvallinen kerronta. Tehostemyllyt ovat jauhaneet yötäpäivää, että tämä mustavalkoelokuva saataisiin näyttämään mahdollisemman sarjakuvamaiselta alkuperäistä teosta kunnioittaen. Ja hyvältä näyttää, kerrassaan kaunista katsottavaa. Välillä otokset ovat kuin taidenäyttelystä tai uusimman muotilehden aukeamalta.

Hienoa viihdettä. Ei nouse klassikoksi edeltäjänsä tavoin. (Ensimmäiselle antaisin 4/5 tähteä.) Silmitöntä, mutta toisaalta perusteltua väkivaltaa. Sarjakuvadiggarit varmasti tykkäävät. Hyvät miehet, huonot naiset. Toivottavasti Miller skarppaa hieman seuraavan osan käsikirjoitukseen. Silmä lepää.