Persona

Kun antaa omasta itsestään avoimesti toiselle, mitä kaikkea siitä saa vastaan?

Ihmismieli ja identiteetti ovat usein monimutkaisia asioita, ja niiden sörkkiminen monesti tuntuu luvattomalta. Kansallisteatterissa Ingmar Bergmanin elokuvaan pohjautuva Persona kuitenkin sekoittaa ihmissuhteen myötä nämä elementit.

Tunnettu näyttelijätär Elisabeth Vogler (Marja Salo) makaa sairaalassa lakattuaan puhumasta. Hänen hoitajanaan toimii nuori Alma (Minka Kuustonen). Ympäristö vaihtuu sairaalasta kesähuvilalle, kun lääkäri ehdottaa kesän yli asumista saaristossa parantumisen edistymisen kannalta.

Kahden naisen lähes monologina etenevä dialogi sai pohtimaan, miten helposti ihminen sekoittaa oman identiteettinsä toiseen rakastuttuaan. Alma avautuu Elisabethille tunnoistaan ja tuntemuksistaan hupaisan ja hölmönkin avoimesti. Persoonan rajat hämärtyvät, ja ennen niin toistensa vastakohdat alkavat muistuttaa toisiaan.

Minka Kuustonen on koomisen suloinen Alman roolissa. Lähes tauottomasti papattavassa nuoressa neidossa on jotain viattoman hellyyttävää ja naiivia uskoa. Eniten kuitenkin sykähdytti lähes androgyyninen Marja Salo kaikessa välinpitämättömyydeltäkin vaikuttavassa tarkkailussaan. Hiljaisuudessa on jotain kiehtovaa, ja pienet mikroeleet ja -ilmeet paljastavat kuitenkin hänen olevan läsnä enemmän kuin antaa Kuustosen hahmon ymmärtää.

Lähdin Omapohja-näyttämöltä pois mietteliäänä. Kun luovuttaa kätensä toiselle, onko käsien keskenäinen sotkeentuminen välttämätöntä? Kuinka helposti sairas mieli sairastuttaa toisen vain läsnäolollaan? Voiko tuhosta seurata jotain hyvää? Kevyin mahdollinen tarina ei ole, mutta jos haluaa pohtia ihmismieltä ja persoonan rajojen kadottamista, on näytelmä ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Käsikirjoitus Ingmar Bergman
Ohjaus, sovitus ja suomennos Michael Baran