Valkoinen
Maailma, johon lisätään yllättäen uusi maailma.
Lastennäytelmiä on sinänsä hauska seurata, koska lapset ja heidät teatteriin tuoneita aikuisia on hyvinkin mielenkiintoista katsella ja kuunnella esityksen aikana. Itse kuulun niihin teatterikatsojiin, jotka välillä kiinnittävät huomiota jopa enemmänkin siihen, miten yleisö reagoi, ja mitä katsomossa tapahtuu, ja välillä jopa uppoudun noihin reaktioihin liikaakkin, ja missaan näytelmästä palasen, sieltä, toisen tuolta. Tänään oli huikeaa seurata näitä reaktioita.
Ihanan yksinkertainen aihe. Kaksi anonyymiksikin kuviteltua hahmoa, Trasseli (Jukka Saikkonen) ja selvästikin feminiinimmäksi kirjoitettu Pumpuli (Juha-Matti Koskela), elävät täysin valkoisessa maailmassa. Rutiinit ovat rutiineja, siisteys ennen kaikkea, poikkeamia ei hyväksytä. Arkirutiinit aina aamujumpasta hampaiden pesuun, ja sitä kautta reviirin valkoiseksi tarkastamiseen toistuvat. Päivän oikea työtehtävä kuitenkin on ottaa kiinni ja hoivata taivaalta tippuvia munia. Ymmärrän, tämä kuulostaa todella kuin joissain aineissa kirjoitetulta, mutta toimii silti. Eräänä päivänä tähän valkoisuuteen kuitenkin tipahtaa muunvärinen muna kuin valkoinen. Se saa näiden kahden hahmon elämän suistumaan radaltaan. Koko tarinahan on kuin valkoisella LSD-matkalla kirjoitettu trippi, joka muuttuu sitten väriloistoksi. Hyvä sellainen.
Yksinkertainen on kaunista ja toimivaa. Se miten tarina etenee, sitähän ei sopine tässä kertoa. Neljässäkymmenessä minuutissa muutama lapsikatsoja ehti kyllästyä: ”äiti, milloin tää loppuu?” Osa lapsista oli jo katsomassa toista kertaa, ja tiesivät antaa vastauksen näyttelijöiden kysymyksiin. Aikuisihmiset nauroivat eri asioille kuin lapset, ja lapset toki kopioivat liittyen aikuisten nauruun.
Itse olin jokapuolelta lapsien saartamana, mikä hieman ahdisti, mutta kun pikkutyttö nojaili vahvaan käsivarteeni päätään ja selitti: ”tää, kun on nyt yö, jännittää mua vähän. Ja kato, tuolla on kuu”, sai lapsikarsastavan sydämeni hetkeksi heltymään.
NÄYTTELIJÄT PÄÄSEVÄT esittämään, hieman ehkä jopa alleviivaavasti ja lässyttävästi, mutta toimivasti. Koskelaa, varsinkin hänen ilmeikkyyttään ja selvää artikulaatiotaan on ilo seurata. Ja hienosti komppaa Saikkonen. Valot ja hemmetin hauskat munaäänet tuovat tekniikan tarkkaivaisuuden mahtavasti esille. Kiitos niistä.
Kuulin ennen esitystä huhun, että tätä on pitkin Eurooppaa esitetty täysille aikuiskatsomoille. Eikä syyttä. Hyväntuulista. Miellyttävää. Ja tätä todellakin sopii suositella aikuisillekin. Antakaa sen teatterikokemuksen olla avoin. Ei sen välttämättä tarvitse aina olla hersyvää komediaa, tai ryppuotsaista draamaa. Heittäytykää. Antakaa viedä.
Kaikenkaikkiaan ihastuttava kokemus. Hymyilytti vielä kotimatkallakin, ja kotona viinilasin kerakin.
Kirjoittanut: Andy Manley
Suomennos: Stina Saanila
Ohjaus ja visualisointi: Maarit Pyökäri
Valo- ja äänisuunnittelu: Niklas Vainio
