Myrskyn silmässä

Katastrofielokuva niin juoneltaan, käsikirjoitukseltaan kuin näyttelijäsuorituksiltaankin.

Itse pidän kovastikin katastrofielokuvista. Liekehtivä torni oli aikoinaan vaikuttava ja tuli pienenä uniini monta viikkoa jälkeenpäinkin. Snakes On A Plane on omassa genressään ja huvittavuudessaan ihan ok leffa. Ja monta monta muutakin hyvän huonoa leffaa on eri aiheista vuosikymmenten varrella tehty. Milloin kyseessä ovat tappajamehiläiset tai keskelle kaupunkia putkahtava tulivuori. Niin on uusin tulokas Myrskyn Silmässäkin ihan miellyttävää katseltavaa. Niin kauan kun näyttelijät eivät avaa suutansa.

Elokuvan alkupuoli esittelee löyhästi tarinan päähenkilöt. On isä, joka on kadottanut kosketuksensa kaiken kiireensä keskellä kahteen murrosikäiseen poikaansa. Lisäksi toiselle pojalle heitetään äkillinen rakkausdraaman raakille koulun kauniin tyttölapsen kanssa. On tornadoja kuvaava dokumenttiryhmä, joka etsii juuri sitä oikeaa myrskyä. Ryhmän väliset ristiriidat ovat pinnalla ja tilanne tulehdusherkkä, mutta ryhmän johtaja haluaa pitää päänsä ja iskeä kultasuoneen kuvaamalla nimenomaan myrskyn silmässä. Lisäksi on pöljä joukko maalaisjuntteja jotka haluavat olla oman elämänsä Duudsoneita. Siinäpä elokuvan hahmot oikeastaan ovatkin.

Elokuva on tehty muka dokumentaarisesti, sillä tuntuu että kaikki tapahtumien keskipisteessä olevan pikkukaupungin asukkaat omistavat jonkinlaisen videokameran ja harrastavat kuvaamista. Ja tietenkin kuvausryhmän panssariautokin on höystetty kymmenillä erilaisilla kameroilla. Myös valvontakameroiden kuvaamaa materiaalia vilautellaan. Ainakin koulunkäytävillä tapahtuvissa välähdyksissä tämä toimiikin luontevasti.

Jo alusta asti elokuvassa on selvää, että on ihan sama kuka elokuvassa imeytyy tornadon imuun, sen verran kuoria ja huonosti kirjoitettuja hahmot ovat. Eikä väenvänkäinen näytteleminenkään paljoa tilannetta vie ainakaan parempaan suuntaan. Onneksi koko casting on sen verran tasalaatuisen surkeaa, että ketään ei voi nostaa toistaan ylemmäksi.

Yksi kohtaus sentään yrittää herkistellä. Kohtaus, missä nuoret tallentavat viimeistä viestiä vanhemmilleen, tietäen kohta kuolevansa. Tulee valitettavasti mieleen ihmisten viimeiset viestit läheisilleen esimerkiksi WTC-  tai eri kouluammuntatapauksissa. Nykyaikaa. Mutta jos kuitenkin unohdetaan latteat vuorosanat ja elokuvan epäuskottavuus ja annetaan tehosteiden ja musiikin viedä mukanaan?

Nimittäin siinä vaiheessa kun ensimmäinen pyörremyrsky iskee valkokankaalle, huomaan jännittyväni leffateatterin penkkiin. Äänet jyrisevät ja rytisevät. Talojen kappaleet ja autot iskeytyvät kunnon teholla korvakäytäviini ja hyvä musiikki siivittää tätä jytinää. Tehosteet ovat hienoja ja uskottavia, ja niihin on käytetty aikaa ja rahaa. Kun pyörremyrsyjä ilmestyykin, kaksi, eikun kolme, eipä kun neljä ja niin edelleen, niin tiedän jo että jotain vielä suurempaa on tulossa. Kaupunkia tuhotaan ja revitään kappaleiksi oikein kunnolla luonnon voimasta.

Välillä on pakko naurahtaa leffan pimeydessä. ”Juostaan takaisin autoon, ei kun juostaankin tuonne kirkkoon!” tai ”menikö se jo, olemmeko nyt turvassa?” -tyyliset vuorosanat ovat kuin huonoimmasta kauhuleffasta: ”minäpä menen katsomaan tuonne pimeään kellariin mikä siellä oikein pitää tuota narisevaa ääntä”.

Sitten se tulee, EF5-luokan megatornado. Nyt viimeistään metsät menevät hakkuuseen ja tyhjeneepä lentokenttäkin lentokoneista, kun tappajamyrsky nostaa ne tuuliseen, kierteiseen hyväilyynsä.

Sopiva leffa kuluttaa vapaapäiväänsä. Toivottavasti tähän ei kuitenkaan edes suunnitella jatko-osaa. Jääköön yhden leffan sopivan miellyttäväksi, mutta mitäänsanomattomaksi tehostepläjäykseksi.