Vanja-eno
Helsingin teatterimaailmassa on tänä syksynä poikkeuksellinen tilanne: kahdessa suuressa teatterissa esitetään samaa näytelmää. Yksi Anton Tšehovin tunnetuimmista näytelmistä on kirjoittajan itsensä mukaan on komedia, ja draamantäyteinen näytelmä saikin osansa komediallisista piirteistä.
Vanja huomaa lähempänä viittäkymmentä ikävuotta tuhlanneensa elämänsä kuolleen siskonsa ja tämän professorimiehen tilalla, jota on jäänyt hoitamaan. Kaikki työn tulokset on ohjattu professorille, eikä Vanja ole saanut mitään. Professori palaa tilalle uuden, nuoren vaimonsa kanssa ja aikeena on myydä tila pois.
Helsingin kaupunginteatterin esityksessä Santeri Kinnunen on omiaan riutuneena, jopa rappioituneena Vanjana, joka näytelmän edetessä on yhä enemmän hukkumaisillaan epätoivoiseen kaunaan.
Näytelmän kantavia teemoja ovat uhrautuminen, tavoittamattomat unelmat ja joutilaisuus. Näiden lisäksi mustasukkaisuus ja epätoivoinen rakkaus tulevat selkeinä esiin. Näytelmän kantavia hahmoja ovat Kinnusen lisäksi Martti Suosalo tohtorina sekä Esko Salminen professorina. Salminen paikoitellen tuntui varastavan show’n kohtauksissaan. Näyttelijän karisma on valtava, ja itseään täynnä oleva professori sopi hahmona hänelle täydellisesti. Professorin vaimoa Jelenaa näyttelevä Anna-Maija Tuokko suoriutui roolistaan hyvin, mutta muuten näytelmän naishahmot, varsinkin Vanjan siskontyttö jäivät hieman kaukaisiksi, eivätkä oikein lämmittäneet.
Hihityksiltä ei voinut näytelmän aikana välttyä. Kinnunen ja Suosalo parivaljakkona ohjaavat näytelmää sen koomisuuteen, ja draaman keskeltä vuorosanoista löysi hienovaraista mustaa huumoria. Kokonaisuutena Vanja-eno soveltuu varmasti monenlaiseen makuun. Vaikka näyttelijät tulkitsivat hienosti klassikkoteosta, ei näytelmä saanut itsessäni aikaan suurenmoista wow-vaikutusta.
Niin, se toinen Vanja-eno pyörii Kansallisteatterissa.
Käsikirjoitus: Anton Tšehov
Ohjaus: Tamás Ascher
Suomennos: Teemu Kaskinen
