Interstellar

Christopher Nolanin avaruusseikkailu on raudanluja taidonnäyte

Genretermistön leikkisään päähän kuuluva “avaruusooppera” kiteytyy useimmiten elokuvaan 2001: Avaruusseikkailu. Stanley Kubrickin mestariteos on pitkä, rauhallinen ja avaruudessa syviä pohdiskellessa taustalla soi lähinnä klassinen musiikki.

Vuoden 2013 yllätyshitiksi noussut Gravity puolestaan osoitti, miltä nykyaikainen avaruusooppera näyttää ja kuulostaa: komeat yleiskuvat avaruudesta sekoittuivat tajunnan rajalla huutavaan soundtrackiin. Lukiolaisfilosofinen olemassaolon pohdiskelu ei kuitenkaan riittänyt ohjaaja Christopher Nolanille, joka jatkaa elokuvassaan samalla audiovisuaalisella tiellä, mutta tuo sekoitukseen aimon tukun syvyyttä ja omia tavaramerkkejään. Lopputulos onkin tyylillisesti jossain 2001:n ja Gravityn välimaastossa.

INTERSTELLAR on lähes kolmituntinen paketti lähitulevaisuuden synkeistä oloista, avaruusmatkailun klassisista haasteista ja ihmiskunnan selviämisestä vihamielistyvällä maapallolla. Pölyiseltä preerialta hitaasti alkava elokuva ponnistaa lopulta kauas niin kilometreissä kuin ajassa. Pääosassä nähdään perheenisää esittävä Matthew McConaughey, jonka haaveet avaruuslennoista jäivät kesken satokadon ja nälänhädän taannuttaessa ihmiskunnan takaisin maatalousyhteiskunnaksi. Interstellar tuntuukin hyvin isäleffalta, sillä iskän viimeinen suuri seikkailu ja toisilta planeetoilta paremman kodin etsiminen nimenomaan omalle perheelle motivoivat niin reissuun lähtemistä kuin sieltä palaamista.

[divider]Teksti jatkuu kuvien alapuolella.[/divider]

Seikkailun kuluessa Nolan pääsee elementtiinsä, sillä luvassa on rinnakkain kulkevia juonia ja erilaisia aikakäsityksiä. Esimerkiksi Inceptioniin nähden tarinankuljetus on kuitenkin melko suoraviivaista, joten aivan samanlaista aivojumppaa ei katsojalle ole tiedossa. Toisaalta Interstellar selittää elokuvassa esiintyvät aika-avaruuden perusongelmat melko vauhdikkaasti, joten aivopähkinää on silti tiedossa kiitettävissä määrin.

TYYLILLEEN USKOLLISENA Nolan suosii myös hänelle tuttuja näyttelijöitä. Michael Caine nähdään jälleen kerran ohjaajan elokuvassa ja Anne Hathawaykin ennätti käydä näyttäytymässä aiemmin muuten masentavassa Dark Knight Risesissa. Uutta verta kokoonpanoon tuovat Jessica Chastain, Matt Damon sekä jo aiemmin mainittu Matthew McCounaghey. Jälkimmäisen näyttely jatkaa miehen tuttua nykylinjaa, jossa mumina ja tuska korvaavat aiemmin romanttisista komedioista tutun paidattoman naureskelun. Perheenisänä heiluminen tuo näyttelysuoritukseen kuitenkin lämpöä, osoittaen, että myös miehen rosoisesta nykylinjasta löytyy erilaisia sävyeroja.

Säveltäjäguru Hans Zimmer on niin ikään löytänyt pakistaan uusia ääniä ja jatkaa Steven Pricen Gravityssä esittelemällä särösynalinjalla. Visuaalisesti elokuvan tekijät ovat kuitenkin hylänneet kolmannen ulottuvuuden klassisemman ja heille tutumman vaihtoehdon edestä: elokuva on kuvattu kokonaan filmille, flirttaillen välillä jopa suuremman 65mm filmikoon kanssa. Lopputuloksena on elokuva, joka nauttii suuresta salista.

Interstellar ei ehkä ole henkilökohtaista maailmankuvaa mullistava, mutta se ei myöskään yritä tuputtaa tiettyä sanomaa. Viivan alle jää siis rautaisella otteella tehty seikkailuelokuva, joka antaa katsojalleen pieniä palasia ajateltavaksi omassa tahdissa.

Toimituksen mietteitä:

Gekko: Ensimmäinen Nolanin elokuva, josta oikeasti tykkäsin. Herra ohjaaja uskaltaa rohkeasti lainata niin Kubrickin klassikkoa 2001-Avaruusseikkailu, kuin vähemmän tunnettua Disneyn Black Hole leffaa, sekä montaa muuta scifipätkää. Amerikkalaista ylisentamentaalisuutta, ja liikaa katsojille rautalangasta vääntämistä. Mutta tieteellinen avaruusseikkailu kyllä kiehtoo mieltäni. Kaunista kuvaa ja huikeaa ylipulppuavaa musiikkia. McConaughey ja Hathaway tekevät uskottavat ja ehkäpä Oscareissakin palkittavat roolisuoritukset. Robotti TARS on uusi idolini. Tahdon sellaisen.

Karri: Interstellar on hitaanlaisesta alustaan huolimatta hieno elokuva. Tarina kasvaa upeisiin sfääreihin ja elokuvan päätteeksi tekisi mieli lähteä opiskelemaan teoreettista fysiikkaa. Visuaalisesti teos on henkeäsalpaava ja uskottava, katsoja voi kokea oikeasti olevansa niin kuolevan telluksen kamaralla, sukkulassa kohti tuntematonta kuin vieraan planeetan kamarallakin. Äänimaailma on välillä kaikessa pauhauksessaan yliampuva, mutta ei kuitenkaan onnistu latistamaan kokonaisuutta.

Sampo: Elokuva on visuaalisesti hieno kunnianosoitus 70- ja 80-lukujen tieteismaailmalle; tyyli on mukavan funktionaalista ja hieman rupuista – metallista Paavo Pesusieni-robottia lukuun ottamatta. Itseäni kuitenkin tarinassa vaivaa Nolanin monumentaalinen vakavuus – urut, viulut ja pasuunat soivat bassopörinän kanssa päällekkäin. Hieman ontto ylistys perhearvoille yli tieteen tekemisen, mutta onneksi raketteja on kiva katsella!