Oopperan kummitus
Maailman menestynein musikaali nähdään Kansallisoopperassa loppuunmyydyille katsomoille.
Tänä syksynä on käyty kulttuurikentällä paljon keskustelua siitä, miten paljon esimerkiksi taidemuseot voivat liikkua oman viitekehyksensä ulkopuolella: voiko vaikkapa historialliseen 200–300 vuotta vanhaan taiteeseen erikoistunut laitos esitellä pop-taidetta viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta?
Samaan aikaan Suomen Kansallisooppera ottaa riskin ja tuo lavalle maailman menestyneimmän musikaalin, vuonna 1986 kantaesityksensä saaneen Andrew Loyd Webberin Oopperan kummituksen.
Loppuunmyydyt esitykset kertonevat riskinoton kannattavuudesta. Samalla myös lipputuloilla varmasti varmistetaan tulevaisuus myös vähemmän viihteellisille, avantgardistisille teoksille. Oopperan kummitus myös varmasti madaltaa laitoksen kynnystä ja tuo oopperalle ja baletille aivan uusia kävijäryhmiä.
Musikaali oopperan kulisseissa
Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus perustuu ranskalaisen Gaston Leroux’n goottilaiseen kauhuromaaniin. Tarina kertoo vahvasta kolmiodraamasta Christine Daéen, Phantomin ja Raoul Vicomté de Chagnyn välillä. Tarina on kauhuelementtejä sisältävä draama, jota sävyttää hieman mustasävyinen huumori. Oopperan kummitus nauraa myös varsin hyväntahtoisesti oopperan karikatyyrisille hahmoille, joita monet varmasti uskovat oopperan vieläkin sisältävän.
RUOTSALAISSUKUINEN CHRISTINE on orpo balettikoulun kasvatti, jota kummitus on valmentanut laulussa hänen isänsä kuoleman jälkeen. Christine olettaa, että häntä neuvonut ääni kuuluu musiikin enkelille, jonka isänsä oli luvannut lähettää häntä opettamaan. Varakreivi Raoul on vastaavasti hänen lapsuudenystävänsä. Hän palaa Christinen elämään sattumalta saapuessaan tukemaan oopperaa taloudellisesti.
Tarinan alussa fiktiivinen pariisilainen Opera Populaire (kuin Palais Garnier -ooppera Pariisissa) saa uudet johtajat, edellisen luopuessaan tehtävästä stressin vuoksi. Johtajat monsieur Firmin ja monsieur André ovat kuin koomisesti tarinaa eteenpäin vievät kertojat. Phantom vaatii näiltä herroilta erityisehtoja ja -järjestelyitä – tai muuten koko ooppera saisi kokea nahoissaan kummituksen raivon.
EIPÄ AIKAAKAAN, kun Phantomin uhkaukset toteutuvat omistajien kieltäyessään suostumasta kummituksen ehtoihin. Samanaikaisesti suhdevyyhti Christinen, Raoulin ja Phantomin ympärillä kietoutuu: salaperäinen, vaarallinen ja seksuaalisesti latautunut Phantom kiehtoo Christineä siinä missä tuttu, turvallinen ja luotettu Raoulkin. Tarina seuraa Christinen kasvutarinaa hänen joutuessaan tekemään valintoja, joilla on vaikutusta ei ainoastaan häneen itseensä, muttta myös ihmisiin hänen ympärillään.
Musiikillista ilotulitusta
Oopperan kummituksen nimikkokappale on varmasti monille tuttu niin alkuperäisenä Michael Crawfordin ja Sarah Brightmanin duettona kuin myöhempinä cover-versioina, vaikkapa kotimaiselta Nightwishiltä. Oopperan kummitus ei ole vain tätä, sillä sen musiikki on varsin monipuolinen kokonaisuus. Niin perinteistä musikaalimusiikkia kuin rock-oopperaakin rohkeasti yhdistelevä teos sisältää myös kolme parodiallista pastissia oopperanäytelmiin.
Nämä kolme fiktiivistä oopperaa musikaalin sisällä ovat teoksia, joita Opera Populairessa harjoitellaan ja esitetään. Historiallinen Hannibal, komediallinen farssi Il Muto ja synkkä Don Juan edustavat eri aikakausien teoksia, joista voi huomata myös viitteitä todellisiin oopperoihin ja säveltäjiin.
On upeaa kuulla Kansallisoopperan sinfoniaorkesterin soittavan kappaleita, jotka herättävät Oopperan kummituksen maailman eloon ja vievät katsojan tapahtumien keskipisteeseen. Musiikillista iloittelua johti ensi-illassa Nick Davies.
Taidokasta esiintymistä
Näytelmän pääkolmikko oli huikean lahjakkaita laulajia. Sofie Asplund laulajanalku Christinenä, Ville Rusanen rockahtavana Phantomina ja Tero Harjunniemi yltiöromanttisena Raoulina luovat uskottavan kolmiodraaman. Hyvä kemia näyttelijöiden välillä välittyy myös yleisölle. Lämpesin jopa yltiöimelälle All I Ask Of You -kappaleelle. Tosin olisin kaivannut Christinen ja Phantomin välille enemmän seksuaalista kipinää – he jäivät etäisen viileäksi toisilleen, mutta se saattaa olla ohjauksellinen valinta.
Erityisesti pastisseissa esiintyvät Carlotta Giudicelli (Hanna-Leena Haapamäki) ja Ubaldo Piangi (Mika Pohjonen) toivat oopperan musikaaliin. Heidän hahmot ovat myös tarinaa eteenpäin vieviä napakoita kommentaattoreita. Olisinkin ehkä kaivannut oopperan diivoilta vahvempia diivanelkeitä. Onneksi niitäkin nähtiin varsinkin jälkipuoliskolla.
Tuntuu, että Kansallisoopperan tuotanto keskittyykin kokonaisuudessaankin enemmän tuomaan esiin taidokasta laulua kuin näyttelemistä, mikä tosin ei tuo hahmoja katsojan iholle.
TÄYTYY MYÖNTÄÄ, että minua jännitti nähdä kokonaisuus. Musikaalien suomennokset voivat olla joskus vaikeita niellä kokonaisuudessaan, joten tässä tapauksessa itseä miellytti alkuperäiskielisyys. Odotin innolla nähdä miten suomalaiscastingin kieli taipuu englantiin.
Alkuperäistä Phantom of the Operaa on vaivatonta seurata, jopa CD:ltä, sillä kieli on varsin yksinkertaista ja lausunta selkeää. Jotkin kappaleet ovat varsin nopeaa tykitystä, varsinkin André (Juha Riihimäki) ja Firminin (Sauli Tiilikainen) hahmoilla. Toisaalta esimerkiksi Madame Giry (Sari Nordqvist) toteaa monia juonellisia käännöskohtia repliikein laulamatta.
Englanti kuitenkin taittuu castingiltä varsin moitteetta ja pieni suomalaisaksentti hyväksyttäneekin! Tosin esimerkiksi baletinjohtajatar Madame Giryltä olisin kaivannut hieman ranskalaisittain surahtavia ärriä ja ranskalaishenkistä aksenttia, joka toisi tasapainottavaa pehmeyttä tiukkaan hahmoon. Lisäksi huomasin, että selkeään lausuntaan oli panostettu, joten joissain kohdin monetkin hahmot sortuivat ylilausumaan repliikkejään.
Visuaalisesti vaikuttava
Kansallisooppera on viidentenä teatterina maailmassa saanut luvan tehdä kokonaan uuden tuotannon. Odotin mielenkiinnolla teoksen visuaalisuutta, jota oltiin jo etukäteen hehkutettu. Samalla myös minua kiinnosti kokonaisuus: onko lavasteet ja rooliasut kokeneet pelkistämisen oopperan henkeen vai nähdäänkö lavalla lähes kitchimäistä yltiöpalttisuutta?
SUOMALAISTUOTANNOSSA OPERA POPULAIRE ei ollut kuitenkaan muuttunut skandinaavisen pelkistämisen tyysijaksi, vaan kokonaisuus – lavastus, puvustus ja valot tukivat toisiaan ja tarinaa. Ehkäpä turhaa krumeluuria oli karsittu varsin viisaalla kädellä.
Kansallisoopperan lava on riittävän iso tämän kokoiselle tuotannolle. Oopperan kummitus sisältää siirtymiä toisensa perään ja osa kohtauksissa vaatii isot puitteet: katsoja kulkee tarinan mukana oopperan syvimmistä kellareista aina talon katolle saakka.
ENSIMMÄISEN PUOLISKON kohokohta: Christinen ja Phantomin matka kellarin syövereihin oli upeasti toteutettu. Valtavat liikkuvat portaikkofondit loivat illuusion loputtomasta matkassa porraslabyrintissä. Samalla myös lavan suunnattomat mittasuhteet korostuvat katsojalle.
Toisella puoliskolla osasin odottaa naamiaiskohtausta Masqueradea. Upea joukkokohtaus toi lavalle naamiaisten vieraat, yhteensä yli 70 henkilöä tanssien ja laulaen.
Hienovaraiset viitteet nykypäivään (tai näytelmän syntyvuosikymmenelle, 1980-luvulle) kuuluvat tähän moderniin klasikkoon. Masqueradessa nähtiin taustatanssijoilla vogue-liikkeitä ja Don Juan-kohtauksen korsettilavaste sekä puvustuksessa toistuva korsettimuoto olivat kuin kunnianosoitus ranskalaissuunnittelija Jean-Paul Gaultierille.
KOKONAISUUDESTA VASTASIVAT kotimaisten ALW-tuotantojen taiturit, viime vuonna Tampereen Työväen Teatterin Evitastakin tuttu työryhmä: ohjaaja Tiina Puumalainen, lavastussuunnittelija Teppo Järvinen, pukusuunnittelija Marjaana Mutanen, valosuunnittelija Timo Alhanen ja koreografi Osku Heiskanen.
Hurmaavan viihdyttävä teos loisti musiikillisesti ja visuaalisuudellaan. Kuitenkin jokin teki kokonaisuudesta hieman onton: loppuun asti viimeistelty ja hiottu kokonaisuus ei tullut iholle ja sykähdyttänyt. Olisin kaivannut hieman enemmän tunnetta ja rosoa.
