Taivaslaulu
Syksyn yksi, ehkä eniten keskustelua herättävä näytelmä rakkaudesta ja naisen äärirajoille menemisestä
Harvemmin näytelmä antaa tietoa, opettaa, raastaa ja viihdyttää yhtä aikaa. Vaikka aihe on vaikea ja jopa vaiettu, tämä tarina kannattaa käydä katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa. Minulle se ainakin avasi erilaisen maailman vanhoillislestadiolaisuudesta.
Tuon uskonlahkon maailma on kuitenkin niin kaukana omasta maailmasta, että välillä katsomossa jopa tuntui, että olen tirkistelijänä vieraaseen kulttuuriin. Ja kotiin päästyäni oli pakko tarkistaa miten hoitokokouksien laita on ollut. Hämmentävää tietoutta.
”Olen kahlittu nainen. Vatsani vanki”.
Kun Pauliina Rauhalan kirja ilmestyi vuonna 2013, se herätti suurta kohua avoimuudellaan. Kirja pitää edelleen Gummeruksen esikoiskirjan myyntiennätystä. Ja hienosti teos kääntyy myös näytelmäksi. Ensimmäinen puolisko antaa eväät tarinalle. On vanhoillislestadiolaiset Vilja ja Aleksi.
PIENI KIINNOSTUKSEN kipinä iskee jo nuorena saarnaillassa, mutta lopulta tiet kohtaavat Helsingissä ja rakkaus roihahtaa. Maltetaan kuitenkin odottaa ja kieltäytyä seksistä, ennen alttarille menoa. Mutta pian Vilja onkin jo maha pystyssä, ja lapsia kertyy alle kolmekymppiselle naiselle pian jo neljä kappaletta. Mutta kun vatsa pömpöttää viidennen kerran, jotain nuoren naisen mielessä revähtää. Nyt ei enää jaksa. Tässä hyytävässä suossa vierähtääkin sitten näytelmän loppupuoli.
”On vain pakko jaksaa”
Silloin Aleksi, joka itsekin on yrittänyt aamuisin karata hetkeksi omille teilleen, omaan rauhaan, ymmärtää, että apua on saatava.
”Älä katoa multa. Minä autan sua” sanoo Aleksi rakastavasti.
NÄYTELMÄ ON visuaalisesti kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis. Kylmähkön sävyinen valaisumaailma komppaa valkoista lavastusta, jota suuri risti jylhästi hallitsee. Unohtamatta Marimekon värikkäitä kuoseja puvustuksessa.
Hieman välillä ohjaaja karkaa turhankin tekotaiteellisiin ratkaisuihin lavalla. On paljon kaiutettua puhetta, vehnäjauhojen pöllähdyksiä ja ahdistavat nykivästi liikkuvat hahmot harmaissa sadetakeissaan. Nämä hahmot olisivat toimineet paremmin vähemmällä käytöllä ja toistolla.
Tekstiäkin olisin hieman typistänyt, vaikka näytelmän kylläkin jaksaa hyvin seurata, vaikka pituutta väliajan kanssa kertyy miltei kolme tuntia.
TAMPEREEN TYÖVÄEN TEATTERIN NÄYTTELIJÄT tekevät hienoa työtä kaikki. Pääosissa Eriikka Väliahde ja Tommi Raitolehto tekevät tarkat ja vahvat tulkinnat, mutta hieman enemmän olisin halunnut sitä rakkauden paloa ja väsymyksen merkkejä nähdä.
Taustalta nousee hienot moninaiset suoritukset vaihtuvine hahmoineen Miia Seliniltä ja Suvi-Sini Peltolalta. Varsinkin jälkimmäisen lapsihahmossa oli sellaista vakavuutta ja uskottavuutta, että katsomossakin alkoi alahuuli lepattaa.
AJATUKSIA TÄSTÄ ainakin herää. Miellytävä kokemus, joskin hieman enemmän olisin halunnut päästä tunnetiloihin tätä katsoessa. Loppuun vielä yksi näytelmän repliikki: ”Raamatusta ei ehkäisykieltoa löydy”.
