007 Spectre

Nykyaikainen Bond taantuu takaisin kasaritasolle.

Vaikka kolme edellistä James Bond -leffaa veivätkin agenttisankarimme uudelle ajanhenkiselle tasolle, nyt saamme seurata valitettavaa notkahdusta. Tälläkin kertaa kaikki rakennuselementit ovat kunnossa. On komea agentti, on nykyajan tietokoneteknologiaa, on kauniita naisia ja kieroilua. Mutta vaikka näistä periaatteessa pitäisi saada aikaan kunnon agenttiseikkailu, niin jokin jarruttaa menoa tuntuvasti.

007 Spectre alkaa siitä mihin Skyfall-elokuvassa jäätiin. M on kuollut, Jamesin menneisyyttä on raotettu ja britannian tiedustelupalvelun rakennus on huonossa kunnossa  (purkamista vaille) räjähdyksen jäljiltä. Tämä elokuva nitoo yhteen hienosti edelliset kolme pätkää. Käy ilmi, että muiden osien konnat, Bondin historia ja kaikella aiemmin tapahtuneella on oma osansa suuremmassa vyyhdissä, mitä nyt lähdetään ratkomaan.

Uudella M:llä (ikävästi vanhentunut ja ruostunut Ralph Fiennes), uudella Q:lla (hienon ja yhä paremman roolin tekevä (Ben Whishaw) ja jopa Miss Moneypennillä (raikas Naomie Harris) on yhä tärkeämpi merkitys ja rooli tässä elokuvassa. Nyt hahmoihin löytyy oikeanlaista syvyyttä, ja inhimillisyyttä. Aikaisemmin he hoitivat vain statistin virkaa.

Lisäksi saamme uuden kirjaimen; herra C:n. Tämä hahmo uhkaakin romuttaa, mielestään vanhentuneen 00 järjestelmän omalla nykyaikaiseen teknologiaan perustuvalla ”kaikki on seurattavissa” netin kautta. Tämähän ei tietenkään käy vanhoillisille briteille, joten sotatila on julistettu. Lisäksi uppoamme yhä syvemmälle kansainvälisen rikollisjärjestö Spectren saloihin.

JO ALKUMETREILLÄ, kun Bond pistää Mexico Citya palasiksi, katsoja unohtaa, että tässähän on vasta leffan intro. Vasta Sam Smithin upeasti tulkitsema Writings on the wall herättää ajattelemaan, että leffan alkuminuuttejahan tässä vasta viedään. Ja niin viedäänkin. Kiusallisen hitaasti nimittäin. Leffan pahin ongelma on  sen pituus ja puuduttavuus

Enkä tarkoita sitä, että aiemmissa uusissa osissa ollutta nopeaa leikkausta ja käsivarakuvausta pitäisi olla koko leffa alusta loppuun asti. Ei. Mutta nyt varsinkn action-kohtaukset ovat ihan liian pitkiä ja venytettyjä. Katsojalta kerta kaikkiaan loppuu mielenkiinto katsoa autolla takaa-ajoa ja tappelun rytkettä loppuun asti. Useassa kohtauksessa jännite ei vaan yksinkertaisesti kanna riittävän pitkälle. Montaa kohtausta pätkäisemällä radikaalisti kaksi ja puoli tuntinen leffa olisi voitu typistää hyvinkin reiluun kahteen tuntiin.

Samaa katkaisutekniikkaa suosittelisin myös vakavampiin ja rauhallisempiin kohtauksiin. Vaikka kuvat ja otokset ovat kauniita ja varmasti jokainen tuotesijoittelu harkittua ja ihmiset ja maisemat upeita, en jaksa kuitenkaan katsoa näin pitkää vaatemainosta.

JA SITTEN se kasarihenkisyys. Kolme edellistä osaa tuntuivat uudistuneilta, synkiltä ja mielenkiintoisilta. 007 Spectressä kuitenkin valitettavasti palataan siihen Roger Mooremaiseen juoneen.Vaikka juoni kaikkine menneisyyspaljastuksineen on sinänsä kiinnostava, juurikin pakolliset siirtymiset maapallon kolkasta toiseen, päälleliimattuine tappelukohtauksineen luovat fiiliksen, kuin pelaisi Commodore 64:lla jotain vanhahtavaa James Bond -peliä.

Bondin nai(maseuralai)set ovat aina olleet näissä leffoissa se omanlainen kiksinsä. Valitettavasti suht suuren roolin saanut Léa Seydoux ei äksyilyllään ja laimealla roolillaan täytä ansaittua asemaa. Sen sijaan valitettavan pieneen roolivierailuun jää uhkea, varsin sensuelli Monica Bellucci ehkä vanhimpana Bond-”tyttönä”. Tällaista italialaista tummaveristä tammaa katselisi mielellään lisääkin. Ja kuten aikaisemmissakin osissa, tännekin on nykyaikaisesti saatu ladatuksi jopa hieman homoseksuaalista viritettäkin, niin Bondin ja C:n välille, kuin myös Bondin ja Q:n välille. Se kuitenkin jää pieneen sanalliseen flirttailuun ja sanaleikkeihin.

Daniel Graig tekee Bondina jälleen kerran hyvän ja uskottavan roolin, pienellä bondmaisella kuivalla huumorilla maustettuna.
007 Spectren syvempi juoni on helkatin hyvä ja onnistunut, mutta turha hitaus ja actionkuorrutus pilaa leffan.