Lumikuningatar

Klassikkosatu huonosti dupattuna ja hienosti kuvattuna

Kaikki varmasti muistavat kahdeksankymmentäluvun suomalaisen version tästä ikiaikaisesta sadusta, jossa Satu Silvo teki selkäpiitä kylmäävän roolisuorituksen jäätävän inhottavana Lumikuningattarena.

Nyt ovat suomalaiset jälleen päässeet mukaan sadun tekemiseen.

Elokuva on tehty, jos oikein ymmärsin, alunperin saksaan tv-elokuvaksi pääosin saksalaisin voimin, mutta osa tuotannosta on myös suomalaista. Mutta myös upeat talvikohtaukset on kuvattu Suomen ainutlaatuisessa Lapissa.

Nyt onkin otollisin aika levittää tämä elokuva näin joulun alla valkokankaille.

Kyllähän tämän ihan toimii lapsille ja lapsenmielisille. Osittain ainakin. Tarinan kirjoitti meille aikoja sitten yksi maailman tunnetuimmista satu-sedistä, nimittäin itse H.C. Anderssen. Yksinään elävä lumikuningatar elää kaukana pohjoisessa kylmässä palatsissaan aivan kuin Teräsmies Yksinäisyyden linnakkeessa konsanaan.

Hän katkeroituu, koska ei saa nauttia ruusuntuoksusta, koska kaikki mihin hän koskettaa tietenkin jäätyy.

Hän viettelee nuoren Kai pojan mukaansa linnaansa. Kain urhea ystävätär Gerda kuitenkin päättää pelastaa pojan, ja näin alkaa seikkailu kohti pohjoista.

Matkalla kaikki haluavat ihastuttavan Gerdan seuraansa ikuisiksi ajoiksi. Ensin hän kohtaa Floran, naukkailevan ja pössyttelevän puistokemistin.

Näin siis ajattelee kyyninen kriitikko. Oikeastihan kyse on sadusta, eikä tätä ole edes käännetty nykyaikaan. Flora antaa tytölle huumaavaa juomaa, että tämä unohtaisi määränpäänsä. Kuitenkin lumous haihtuu ja Gerda pääsee jatkamaan matkaa.

Seuraavaksi kohdataan lellitty prinsessa ja prinssi, jotka yrittävät lahjomalla saada Gerdan jäämään, ja lopulta rosvokopla, jonka yksinäinen rosvotyttö pakottaa Gerdan leikkikaverikseen.

Eli huumaus, lahjonta ja pakotus. Näin satu yrittää opettaa meitä, ettei ystävyyttä saa kun ansaitsemalla.

Lopulta sitten Gerda kohtaa Lumikuningattaren. Kuinkas sitten käykään?

Muutama asia elokuvassa häiritsi

Se oli liian pitkä ja välillä paikallaan junnaava. Esimerkiksi ”Me Rosvolat” pätkä oli ihan liian pitkään venytetty.

Vaikka lapsiyleisöä oli näytöksessä paljon, en oikein päässyt kiinni muksujen reaktioista, koska niitä reaktioita ei paljoa ollut. Ei esityksen aikana, eikä oikein leffan jälkeenkään.

Eniten kuitenkin häiritsi dubbaus. Saksan päälle suomeksi puhuminen sai meikäläisen toivomaan, että olisin nähnyt dubbaamattoman, mutta kiitos tekstitetyn version.

Eikä edes huulisynkka tässä ole se asia, vaan luvattoman huonot suomalaiset ääninäyttelijät. Hyvinkin väkinäistä ja väsynyttä eläytymistä. Ainoastaan pääosan tyttö ja Floran näyttelijät ääninäyttelivät kohtuullisen hyvin.

Suomi kuitenkin on tunnetusti Pixar-Disney-akselilla tunnettu huikean hyvästä dubbauksesta. Ehkä elävässä kuvassa se on eri asia. En hirveästi ole nähnyt näyteltyjä lastenelokuvia.

Puvustus toimi yhdeksänkymmentä prosenttisesti erittäin hienosti ja jopa uskomattoman taidokkaasti. Ainoat mitkä häiritsivät, olivat Lumikuningattaren ja Kain lumilinnake vaatteet.

Ne olivat suoraan kuin seitsemänkymmentä luvun Armi ja Danny avaruus-showsta lainattuja.

Mutta hyvääkin elokuvassa on

Musiikki sävyttää kauniisti kuulasta jäätarinaa. Ja musiikille on annettu paljon tilaa. Se on hieno asia.

Mutta mitä minulle jää tästä elokuvasta jälkeenpäin mieleen, on sen uskomattoman kaunis kuvaus.

Saksalainen Sebastian Hattop (joka pressinäytöksessä vaikutti ihanan perus vaatimattomalta tyypiltä) on loihtinut niin saksalaisista linnoista ja puutarhoista upeaa kuvaa, mutta parhaimmillaan hän esittelee Suomen lapin kauneutta hyytävän upeilla kuvilla, jotka ikuistuvat verkkokalvoille vielä pitkäksi aikaa.

Lapin matkailukeskus; tilatkaa nyt ihmeessä tämä mies kuvaamaan seuraava esittelyvideonne. Hänelle on silmää lapin luonnon taikaan ja kauneuteen.

Kaunista katsottavaa, mutta hieman tylsä.

Ehkä lapset tykkäävät?