Päätepysäkki

Hukassa omassa elämässään
olevien ihmisten tarinoita ja tuntoja 

Tampereen Teatterin Frenckell -näyttämöllä on vuosien varrella nähty suuria tunteita. Draamaa ja komediaa, ja nyt näitä kumpaakin hienosti yhdistettynä. Pasi Lampelan oma teksti, Päätepysäkki, kääntyy hänen omassa ohjauksessaan kauniin rujoksi tarinaksi, jossa on sisältä kylmiä ihmisiä. Onneksi näyttelijät tekevät lämpimät ja ihailtavat roolisuoritukset.

”Mä oon kuin ikuinen kuokkavieras. Kuokkavieras omassa elämässäni.”

Näin voisi todeta kaikista näytelmän neljästä ihmisestä. On aika ja paikka, jossain Suomessa. Kaikki ovat eksyksissä ja joko etsimässä oman elämänsä päätepysäkkiä, vai ovatko he sittenkin jo saavuttaneet sen? Mutta eivät sitä vielä itse tajua tai varsinkaan halua myöntää. Nuori tyttö Birgitta ajautuu suhteeseen itseään vanhemman miehen kanssa. Elämä on vielä kesken. Asutaan kimppakämpässä ja töitäkin pitäisi löytää. Epävarmuus omasta itsestään ja suhteesta ei ota toimiakseen.

[column size=two_third position=first ]Emma-Sofia Hautala tekee raikkaan ja taitavan vierailun Tampereen teatteriin. Vielä TTT:n Kohtalon tangossa hän ei minua vakuuttanut, mutta näin intensiiviseen näytelmään hän tuo valoa pimeyden keskelle hienolla roolisuorituksellaan.[/column]

[column size=one_third position=last ]”Ihminen tulee näkyväksi vasta kuoltuaan.”[/column]

[column size=two_third position=first ]Mattia esittävää Heikki Nousiaista ei ole ihan hetkeen tällä lavalla nähty. Isän roolissa hänkin on eksynyt. Vaimon syöpä ja valtikan siirto firmassa omalle pojalle symboloivat luovuttamista. Ja samalla synkkä salaisuus painaa ikämiehen hartioita, helppoa pakokeinoa ja helpotusta elämään haetaan. Mutta kumarrus tälle iäkkäämmälle herralle täältä katsomon suunnasta. Lavalla näkyy vuosien tuoma kokemus näyttelijänä. Hetkeäkään ei katsomossa tarvitse miettiä, etteikö vuorosana tärähtäisi ilmoille juurikin niin harkitusti ja ajallaan, kuin on tarkoituskin.[/column]

[column size=one_third position=last ]”Mä en halua pelätä sua. Mä kieltäydyn pelkäämästä sua.”[/column]

[column size=two_third position=first ]Ilona-vaimo, tuo opettajana koulusta lapsien murheet ja perhehelvetit omaan kotiinsa. Hän on se, joka takertuu ja haluaa pitää kulissit pystyssä, vaikka totuus on jotain ihan muuta. Taloudellinen turva tuntuu olevan yksi päämäärä hänen elämässään. Silti hän haluaisi olla hyvä äiti ja hyvä vaimo.[/column]

[column size=one_third position=last ]”Jussi. Minkä takia alttarilla sanotaan tahdon?”[/column]

[column size=two_third position=first ]Elisa Piispanen tekee uskottavan roolin naisena, joka yrittää kestää, kun kaikki ympärillä hajoaa pirstaleiksi. Piispasen ja Esa Latva-Äijön loppupuolella nähtävä keskustelu, joka kasvaa tappeluksi on niin pahoinvointia tuottavaa katsottavaa, ettei voi kun ihmetellä miten nämä näyttelijät pystyvät sen niin uskottavan hienosti esittää ilta toisen jälkeen. Varsinkin Piispasen kyynelten läpi kysytyt vaativat kysymykset ovat raastavia.[/column]

[column size=one_third position=last ]”Mä en pysty tekemään kuin parhaani.”[/column]

Perheen isä. Isänsä kuvajainen Jussi kamppailee isänsä elossa olevaa haamua vastaan, kantaa huolta taloudesta ja on päättänyt olla enää rakastamatta vaimoansa. Kunnon lattiaan poljennan kautta huikean hyvän roolin tekevässä Esa Latva-Äijössä on se kaikki ihanuus ja kamaluus, mitä monessa suomalaisessa miehessä on. Hän osaa tiivistää sen pieniin eleisiin, seksin haluun, jopa kyyneliin. Ehdottomasti Latva-Äijön parhaita suorituksia. Hänessä on jotain juuri tällaisten roolien tulkkia.

Kaikki toimii hienosti tässä näytelmässä.  Yksinkertainen lavastus kera jättikokoisen televisioruudun, joka toimii inhimillisyyden peilinä on hieno ratkaisu. Vahvaa tulkintaa, selkeän pienieleinen ohjaus ja inhottava, mutta mielenkiintoinen teksti. Tällaistahan me haluamme nähdä. Vai haluammeko?