Suomalaisen kuvajournalismin ensimmäinen vuosi

Viime vuoden paras suomalainen kuvajournalismi palkittiin vuoden tauon jälkeen järjestetyssä kilpailussa.

Kuvajournalismi 2015 -kisa uudistui, mutta oliko se tarpeeksi?  Vuoden tauon aikana nimi muuttui Vuoden lehtikuvasta Kuvajournalismi-kilpailuksi, mutta moni muu asia ei muuttunut. Kilpailu taitaa vieläkin etsiä muotoaan ja paikkaansa.

Tuomariston mukaan ”perinteinen vahva ja visuaalisesti oivaltava kuvajournalismi on hyvin hengissä”.

Kun katselee Sinebrychoffin taidemuseon kellarin perimmäiseen nurkkaan pystytettyä voittajakuvien näyttelyä, toteamukseen on vaikea yhtyä.

Ensinnäkin kuvia on todella vähän. Vika ei tosin ole kuvaajien, mutta päätös ripustaa seinille vain voittajakuvat on valitettava, se paitsi tekee näyttelystä pienen, myös karsii katsojalta mahdollisuuden ottaa kantaa tuomariston päätöksiin.

Kahteen tuomariston toteamukseen on kuitenkin helppo yhtyä. Juryn mukaan kuvajournalismia eivät pidä yllä yksin mediatalot vaan kuvaajien omat projektit. Itse voisin melkein ottaa pois sanan ”yksin”. Tämän hetken kiinnostavimmat kuvat ja kuvaajat löytyvät netistä, kuvaajien omista projekteista tai ei-niin-kaupallisista, Raymondin kaltaisista, tuotteista. Hyvänä esimerkkinä tästä on yleisön palkinnon saanut Touko Hujanen.

Tuomaristo jäi myös kaipaamaan haastavaa ja uudistuvaa kerrontaa. Sen mukaan ”kuvajournalistien visuaalinen kieli vaikutti kisan perusteella kaavoittuneelta ja pysähtyneeltä varsinkin uutiskuva- ja urheilukuvasarjassa.”

Näin todellakin oli. Niklas Tallqvistin uutiskuva-sarjan voittajakuva uudesta hallituksesta on ”hauska” ja ”hetken vangitseva”. Samalla se on surullinenkin osoitus siitä, mitä uutiskuva suomalaisessa lehdistössä nykyään on. Mennään infoon, ollaan osa kuvaajarivistöä ja toivotaan, että se hetki osuu kohdalle.

UEHEILUKUVASARJAN voittajakuvassa Laura Oja on tallentanut fanien ja urheilijan kohtaamisen ja riemun. Tuomaristo näki kuvassa yhteiskunnallista syvyyttä ja nykyjalkapallon teatraalisuutta.  Kunniamaininnan saanut Miikka Pirisen Vammaisurheilija-henkilökuva on kaunis, mutta onko se urheilukuva?

Kuvaavaa urheilukuvien (tai ainakin kisaan lähetettyjen urheilukuvien) tasolle taitaa olla se, että Pirinen itse sanoi, ettei häntä juurikaan kiinnosta urheilu vaan tässäkin tapauksessa ihminen.

Molemmat kuvista pelaavat tunteilla. Maalinteon riemulla ja henkilökuvan kauneudella.  Samaan aikaan kumpikaan ei tuonut mitään uutta urheilukuviin.

Kiinnostavaa on, että tunteet olivat minusta kovin pienessä roolissa palkituissa kuvissa. Niissä ei tultu iholle. Ne eivät puhutelleet, huutaneet, vaatineet katsomaan ja oivaltamaan. Ja se on sääli, sillä kuvien voima on juuri siinä.

Selkein poikkeus tähän oli Essee-sarjan voittaja, Kaisa Rautaheimon Pojat. Sarja välitilassa, siis toimettomana, olevista nuorista miehistä.

Kuvat ovat samaan aikaan hiljaisia ja äänekkäitä, ne kutsuvat katsomaan näitä nuoria miehiä, heidän elämäänsä.  Kuvat pysähdyttävät, saavat kiinnostumaan kohteidensa tarinoista. (Nämä kuvat ovat kokoanaisuudessaan esillä Valokuvataiteen museossa Helsingin kaapelitehtaalla 27.3. asti.)

KUVAJOURNALISTI 2015 -palkinnon sai Helsingin Sanomien Markus Jokela. ”Oivaltavaa näkökulmien hallintaa ja tilannetajua, lisämerkitysten synnyttämistä sommitelman ja eleiden avulla. Kuvissa näkyy oikean hetken valitsemisen”, tuomaristo perusteli.

En tiedä, mitkä olivat sarjan kriteerit. Esillä olleiden kuvien perusteella mieleen tuli elämäntyö-palkinto.

Mutta ainakin yksi asia on selvä, suomalaisessa kuvajournalismissa on kilpailevia sukupolvia, jotka paitsi näkevät kuvan ja kuvaamisen eri tavalla, myös näkevät julkaisukanavat hyvin eri tavalla. Vuoden lehtikuvan muuttuminen Kuvajournalismiksi kertoo juuri tuosta.

Kuvajournalismi 2015 -näyttely Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä 20.3. asti.