Tyttö nimeltä Varpu

Skandinaavista hyvää draamaa

Jutteluhetkeni toisen naispääosan esittäjän Paula Vesalan kanssa selvitti asioita. Ja Paulan omien sanojen mukaan tätä leffaa kannattaa mennä katsomaan, jos tykkää skandinaavisesta draamasta. Itse en olisi moista nimikettä edes keksinyt.

Mutta leffa on hieno. Eikä ihmekään, että se taistelee juuri näillä hetkillä Toronton elokuvafestivaaleilla palkinnoista. Juonihan nyt ei periaatteessa voisi olla kaurismäkeläisempi. Siivoojaäiti yrittää kasvattaa kaksitoista vuotiasta esiteini-ikää elävää lastansa jossain Helsingin lähiössä. Rahaa on niukasti ja se elämän mieskin puuttuu.

Lapsen harrastukseen, eli hevoshulluuteen uhrataan kuitenkin viimeisetkin rahat. Vaikka omaankin elämään ja ajokortin suorittamiseenkin niitä tarvittaisiin. Inssiajo menee päin persettä kerta toisensa jälkeen ja lisätunnitkin taas maksavat. Tyttö päättää orastavan ja pieleen menneen poikaystäväkokeilun jälkeen painaa kaasun pohjaan, (koska hän on nuorisojengiläisten kera oppinut jo ajamaan autoa, paremmin kuin äitinsä), ja suunnata kohti Oulua, jossa tuntematon isä asustelee.  Mutkien kautta saamme tietää, että taiteilijaisukilla ei ole ihan kaikki hissit ylhäällä asti.

Äidin huoli ja lapsen tarpeet ovat tämän elokuvan perusasioita. Kuitenkin myös Vesalan hahmo on sinänsä yksinkertainen kehittymätön aikuinen nainen, joka on toisaalta jäänyt teini-ikään, ja pakottaa tyttärensä olemaan enemmän luotettava kaveri, kuin oma tytär. Toisaalta tyttären taas on kannettava vastuuta epäkypsästä äidistään.

Paatollista, mutta silti hurmaavaa katsottavaa.

En voi kuin ylistää Varpun roolin tekevää nuorta lahjakasta Linnea Skogia. Miten isot silmät, ja miten paljon noihin lapsekkaisiin kasvoihin löytyy tunnelatausta elokuvan jokaisessa kohtauksessa. Tässä tytössä on huikeasti potentiaalia. Multitalentti Vesala tekee ensimmäisen elokuva pääroolinsa epävarmana keskenkasvuisena äitinä järkyttävän herkällä ja taiturimaisella otteella. Hieno suoritus.

Mutta Lauri Maijalan epävarma ja skitsofreenikko roolisruoritus on kerrassaan mahtava. Hänenkin roolissaan jo hapuilevat silmät kertovat kaiken hänen päänsisäisetä maailmastaan. Vesala on tehnyt elokuvan soundtrakin yhdessä Jori Sjöroosin kanssa. Se tukee kauniisti elokuvan sanomaa, on koskettava ja onnistunut. Tuomo Hutri onnistuu kuvauksessaan kaappaamaan upeiden näyttelijöiden tunteen suoraan välitettäväksi katsojille. Kaunista. Ohjaaja käsikirjoittaja Selma Vilhunen onnistuu elokuvassaan yhdistämään kunnon draaman, unohtamatta pienieleistä naurua ja iloa.

Tämä elokuva on rujo, mutta kaunis.