Näytelmä joka menee pieleen
Nyt saa nauraa Tampereen Teatterissa
Mielestäni teatterikritiikki on aina syytä aloittaa sanoilla ”en muista koska olisin nauranut näin paljon teatterissa”, mikäli se on vain mahdollista. Sen tein. Itseasiassa nyt, esitystä seuraavana päivänäkin poskilihakset ovat kipeät, ja eilisestä muistan sen verran, että teatterista lähdettyäni olin jopa hengästynyt nauramisesta. Vielä kotimatkalla pyyhkäisin silmäkulmastani naurunkyyneleen. Eli näytelmä meni loistavasti pieleen.
Esitys alkaa jo ennen varsinaista näytelmää. Näyttelijät käyvät kyselemässä lämpiössä skumppalasejaan piteleviltä hölmistyneiltä katsojilta kadonnutta koiraa ja hukassa olevaa Duran Duranin cd-levyä. Ihana Mari Turunen tuli kyllä etsimään koiraa, vertasi tukkaani sen turkkiin ja kertoi jopa, ettei Pokémoneja ole lähettyvillä. Henkilökohtaisuudesta ja tuntemuksesta plussaa. Hulluja nuo näyttelijät. Harvemmin tulee erikseen mainittua käsiohjelma, mutta nyt on pakko. Vihkonen nimittäin on niin ikään osa esitystä ja siihen kannattaa muutama euro uhrata. Käsiohjelma selittää oivasti näyttelijöiden taustoja ja rooleja.
Näytelmä on näytelmä näytelmässä. Pääsemme seuraamaan Susie H.K. Brideswellin näytelmää Murha Havershamin kartanossa. Kunnon murhamysteeri. Kuka murhasi herra Havershamin? Kaikki voivat olla syyllisiä. Polytekninen draamaseura esittää kerrankin kunnon budjetilla kyseisen näytelmän ensi-illan. Ja kaikki menee pieleen. Niin ihanan naurettavasti pieleen.
Juonesta ei kannata sen enempää paljastaa. Eikä sillä itseasiassa ole edes väliäkään. En edes ole varma, kuka murhasi kenet ja miksi. Silläkään ei ole väliä. Merkitystä on vain loistavalla sekunninvarmalla ajoituksella ja huikealla näyttelijäntaidolla. Ja ehdottomasti lavastuksella, joka sekin menee pieleen. Katastrofaalisen hienosti.
Nyt on pakko nostaa hattua lavastuksen toteuttaneille henkilöille. Ei varmasti ole ollut mikään helpoin toteutus nimittäin. Lavalla tapahtuu niin paljon konkreettisia asioita, että lavastus on ikään kuin yksi näyttelijä muiden joukossa. Tässä sekuntipelissä voisi mennä paljon pieleen, mutta se toimii ihan huikealla tavalla. Tosin mielessä kävi pariin kertaan, että ”jos tuo näyttelijä olisi pikkaisenkin väärässä kohdassa, kävisi pahasti ja sattuisi oikeasti”.
Tampereen teatterin huikea näyttelijäporukka saa irroitella oikein kunnolla. Tällaiseen ylinäyttelemiseen ei pysty kuin ammattilainen. Se on hieno taito. Koko ajan mennään siinä rajalla, että milloin liika on liikaa, mutta rajaa ei missään kohtaa ylitetä. Lari Halme on aina taitava komediarooleissaan. Tällä kertaa rakastuin hänen jakaukseensa. Ville Majamaa hallitsee niin fyysisen kuin verbaalisen taidon. Ja tässä tarinassa kummallakin on paljon tarvetta ja käyttöä. Risto Korhonen, joka on myös Lari Halmeen roolihahmon nimi (älkää edes kysykö miksi) hallitsee ilmeillään ja ylisuurilla eleillään jouhevasti aina murhamysteeriin tarvittavan pakollisen hovimestarin roolin. Hienosti ruumista, ja väärään aikaan lavalle tuloa, näyttelee Matti Hakulinen. Fysiikkaansa esittelemään ja vienosti peppuaan keinuttamaan pääsee taidokas Tomi Alatalo ääni-valomiehen roolissaan. Ehkä kauhistuttavin ja huikein rooli on annettu, ihan liekeissä olevalle, yleisöä konkreettisesti kosiskelevalle Arttu Ratiselle. Yäk, miten mainio suoritus! Ja mitenkäs meidän tytöt sitten? Ihanat Pia Piltz ja Turusen Mari hoitavat naisroolit sellaisella tempperamenttisellä tarmolla, että oksat pois. Piltzin hahmon neljän K:n vahvuus: kokemus, karisma, katse ja kauneus elävöityy lavalla ihanan naurettavasti. Ja Turunen nousee tekniikan puolelta lavatähdeksi ja diivaksi kuin feenikslintu suosta. Ihan huikea suoritus! Mari Turusen kohdalla voisi puhua jopa jäätävän hyvän ylinäyttelemisen papittaresta.
Menkää katsomaan ja nauramaan! Voiko antaa enemmän kuin viisi tähteä?
