Huojuva talo

Huojuvaa rakkautta ja mielenpirskoutumista

Kun tällainen teksti on kirjoitettu kolmekymmen luvulla, julkaistu vasta viiskytluvulla, ja nyt tuotu tähän päivään ja mies-naisasiatwistillä käännetty toisinpäin, niin eihän tällaisesta voi olla huokailematta tykkäämättä, vaikka huonoa välillä tekeekin. Marian Jotunin teksti alkuperäisenä tai monelle tutummin tv-sarjana (1990) esitettynä on painunut meidän suomalaisiin kaaleihimme vahvasti. Avioliittohelvetti kirjoitettiin kolmekymmentä luvulla, mutta julkaistiin vasta 20 vuotta Jotunin kuoleman jälkeen. Se kuitenkin on ehkä hänen tunnetuin teoksensa.

Nykyaikainen buusterinainen ja nössökkä beigeenpukeutuva mies solmivat äkkipikaisen suhteensa, saavat lapsia, mutta pinnan alla kytee pahuus. Narsismi on kavala sairaus. Naisen alistaminen ja väkivaltaisuus miestänsä kohtaan on piinaavaa ja ahdistavaa katsottavaa. Mies yrittää kaikessa nössöydessään ja rakastamisentaidossaan jaksaa ja ymmärtää. Liiaksikin asti, kunnes…

Teksti on kaiken aikansa matkanneena, ja uudelleen tähän päivään sovitettuna ihan saakelin hieno ja upea. Ahdistava ja paha. Mielestäni tässä on jotain samaa kuin Kuka pelkää Virginia Woolfia näytelmässä.

Tampereen teatterin Frenckell näyttämö toimii jälleen kerran upeasti. Valot, ehkä hieman itseään toistavat projisoinnit, lavastus ja koko kokonaisuus näyttää hyvältä.

Arttu Ratinen tekee miehenä klassisen hienoa teatterilavatyöskentelyä. Väittäisin jopa, että tähän mennessä upeimman ja heittäytyväisimmän roolinsa koskaan. Anna-Maija Tuokko naisena on taas puolestaan oikea luonnonvoima lavalla kaikessa kamaluudessaan. Hemmetin hieno suoritus tämäkin. Eikä muukaan näyttelijäjoukko jää rooleissaan huonommaksi, vaikka pienemmissä, sitäkin tärkeimmissä rooleissa ovat.

Intenstiteettiä ja raivokkuutta, sekä mielensairauteen pikkuhiljaa liukumista on kamalaa seurata katsomossa. Välillä pitää purra rystysiään.

Fyysisesti lavan pariskunta tekee sellaista tuhoa itselleen, toisilleen, sekä kalusteilleen, että ahdistaa ja inhottaa oikeasti. Mattoon käärityn lapsen pahoinpitely sai nyrkkini pusertumaan niin, että teki kipeää. Upea ja synkkä. Aiheellinen. Ainaisesti valitettavan ajankohtainen. Oli ne roolit miten päin vain.