Maxi Tex: Mefiston varjo

Perus Willeristä poikkeavaa noituutta kuplivaa seikkailua

Tex Willerin luojat Bonelli ja Galleppi ovat itse vastuussa tästä Willermäisesti jopa oudohkosta tarinasta.
Itse en todellakaan ole mikään Willerin suuri fani, paitsi että sieltä on muutamia uusia hienoja tulkintoja löytynyt. Mutta tässä myyttisessä ja noituuden täyttämässä tarinassa oli jotain tenhoa. Vähän kuin Shokki tai Vampirella -sarjakuvissa.

Tarina alkaa siitä mihin edellisessä tarinassa on jääty. Mefiston poika Yama putoaa maanalaiseen virtaan ja Tex kumppaneineen (Kit, Carsson, ja Tiger) luulevat hänen menehtyneen. Tosiasia on se että vampyyrilepakko Arymanin, isänsä Mefiston ja lepakkoparven avulla Yama nostetaan virrasta ja pelastetaan. Isänsä haluaa hänen kostavan Willerille. Yama saa voimakypärän ja hänen maagiset voimansa palautuvat täysin. Tästä alkaa aika hurja seikkailu Jukatanin niemimaalta laivalla kohti Tampaa.

On myrskyävää merta, jonka aalloissa Yama kummittelee. Hän myös loitsii itsensä Tampaan Willeri ja kaveruksia vastaan ja saa woodoopapin puolelleen. Mustallamagialla noidutut kyläläiset käyvät Texin ja Willerin kimppuun.
On Mambo noitaa voodoo nukkeineen, tainnuttavaa kaasua, El Moriscon Maan pojat loitsua, Black Queen laivan mellakkaa ja polttamista ja montaa muuta tapahtumaa. Aseet laulavat ja nyrkit puhuvat. Välillä tuttu ”Peijakas!” Kirosana.
Hauskin ja omituisin asia tässä pätkässä oli ehkä puhuva viinipullo. Kyllä. Luit juuri oikein.

Viimeisessä osassa Jättiläisten laaksossa Tex Willer ystävineen kohtaa edellisistä numeroista tutut atsteekit Auringon pojat. Ja melskettähän siitä syntyy. Vaikka tässäkin luvussa saamme seurata Ayman teleportaatioloituja ja astraaliretkiä, tämä on kuutenkin sitä maanläheisintä Willeriä. Ollaanhan sentään jo omassa maastossa preerioilla, aavikoilla ja vuorten solissa.

Näiden neljän numeron alkuperäis ilmestymisvuosia en onnistunut löytämään. Johtunee heikosta Italian kielitaidostani. Vaikka vietinkin juuri 3 viikkoa Sisiliassa, kielitaitoni yltää vain kahvin ja viinin tilaamiseen ja vessan löytämiseen.
Mutta oli ilo nähdä että siellä Tex Willer ja Diabolik -sarjakuvakulttuuri kukoistaa. Kirja ja paperikaupoissa sekä tupakkakaupoissa oli kumpaakin aina myynnissä.

Kuten sanottu, en ole Willerin fani, mutta tämä peruskamasta poikkeava 402 sivuinen jättiläinen oli outoudessaan ja mystisyydessään ihan hauskaa luettavaa. Bonellin tarina toimii ihan hyvin ja Galleppi piirtää, sanoisinko Tex Willermäisesti. Onhan hänellä siitä kuitenkin 40 vuoden kokemus. Siistiä, simppeliä mustavalkoista kuvaa.

Tarina: Gianluigi Bonelli
Kuvitus: Aurelio Galleppi
Suomentanut: Renne Nikupaavola
Egmont kustannus