Suurenmoista
Kamalan hilpeä musiikkikomedia
Edelleenkin menee kylmätväreet tätä kirjoittaessa. Kuulen vieläkin päässäni miten Leena Rousti laulaa, ah niin upean taitavasti epävireisesti näytellessään Florence Foster Jenkinsiä. Florence oli eläessään (1868-1944) ilmiö. Hänellä ei ollut sävelkorvaa, eikä rytmitajua pätkääkään, mutta peritty suuri omaisuus antoi mahdollisuuden luoda uraa laulajana. Hän levytti ja lauloi konserteissa, jotka, yllättävä kyllä, olivat loppuun myytyjä. Pelottavinta on, että kukaan ei uskaltanut hänelle kertoa hänen laulutaidottomuudestaan.
Florencen uraa laulajana on väitetty jopa kepposeksi. Mutta ilmeisesti hänellä oli vain intohimona laulaa ja esiintyä. ”Ihmiset voivat sanoa, että en osaa laulaa, mutta kukaan ei voi väittää, etten olisi laulanut.” Komediateatterin parin tunnin näytelmä on loistava ja hauska. Mutta totuus on se, että tämä näytelmä ei olisi mitään ilman karismaattisen ihanaa Leena Roustia. Rousti, tuttavallisemmin Lennu on koko näytelmän ydin ja henki.
Lennu tunnetaan useista musikaalirooleistaan (muun muassa Evitan Eva Peron). Ja voin vain ymmärtää sen vaikeuden, kun näin taitava laulajatar joutuu opettelemaan näytelmän vaativat kappaleet ensin oikein, ja sitten laulamaan ne ihan täysin päin persettä. Itselläni on huomattavan tarkka sävelkorva, ja myönnän, että jouduin kiemurtelemaan penkissä tuskasta ja naurusta yhtäaikaa laulujen aikana. Samaa teki myös vieressäni avecinina istunut oopperalaulajan koulutuksen saanut sopraano. Teksti on loistava ja suomennos huikean hyvä, vaikka en näytelmää ole aiemmin nähnytkään.
Tuntuu vain, että onkohan tekstiä jopa lyhennetty huomattavasti Komediateatterin perusyleisön vastaaviin mittoihin? Ohjaajana Panu Raipia tekee sellaista hyvää työtä, mitä häneltä on totuttu näkemään. Perushyvää, mutta ei mitään mullistavaa. Toisella puoliskolla muutama kohtaus laahaa ja jossain mennään myös liian farssimaisen sekasotkuksikin. Mutta kokonaisuus kantaa.
Lavastus, puvustus ja muu toimii. Mutta herramunvereni, hommatkaa sille Lennulle nyt hieman paremman näköinen peruukki. Koska Florence oli eläessään omalla lailla tyylikäs, jopa itse suunnitteli esiintymisasunsa, tuollaisessa Punanaamion tukkatursakkeessa hän tuskin olisi liikkunut julkisilla paikoilla. Pienenä vinkkinä: Kiinasta saa edullisesti laadukkaita peruukkeja. (Toim. huom. kriitikkomme on ammatiltaan parturi-kampaaja).
Näyttelijäkaarti toimii. Ilmari Saarelainen on kaikessa roolinsa kaappiseksuaalisuudessaan ihan oma itsensä Ilmari Saarelainen, jona olemme hänet tottuneet näkemään ja yleisö rakastaa. Marjut Sariola vetää roolinsa omana hömppänään hienosti. Hänet haluaisin kyllä nähdä oikeassa draamallisemmassa roolissa myös. Miia Räikkönen tekee muutaman hienon roolin. Varsin vakuuttavaa Espanjan lausuntaa. Aku Sajakorpi on huikea pianisti roolissaan. Tuskaisena ja totuutta sanomattomana. Sajakorpi näyttelee päänahan liikettä myöten. Ei kukaan voi roolissaan liikuttaa päänahkaansa noin paljoa? Tai sitten voi? Kerrassaan mainio roolisuoritus. Sajakorpi on Komediateatterin vuosinaan kehittynyt näyttelijänä kiitettävän paljon. Hienoa! Ja Lennusta nyt ei edes enempää positiivisia adjektiiveja keksiä. Huikeaa roolityötä ja vielä huikean karmivampaa laulua. Sanotaanko näin, että näytelmä saisi yhden tähden vähemmän ilman Roustin karismaa ja vetovoimaa, ja sitä uskomatonta väärinlaulantaa. Iso sydän. Hauska ja loppua kohti myös liikuttava.
En ole jenkkileffaa kera Meryl Streepin nähnyt, mutta suosittelen katsomaan löyhästi aiheeseen perustuvan ranskalaisen elokuvan Marguerite. Naurattaa niin, että meinaa pissa tulla housuun.
