Avustettu itserakkaus

Upea kantaesitys

Antti Mikkola ja Hanna Seppä ovat kirjoittaneet hauskan, koskettavan ja uudenlaisen näytelmän Eino Salmelaisen näyttämölle. Uskon, että Antti Mikkolan on myös ollut helppo ohjata se, kun on pystynyt kirjoittaessaan visualisoimaan sen päässänsä lavalle vietäväksi.

Tarinassa Jari (Tommi Raitolehto) ajautuu, hieman jopa vahingossa ja epäröiden parisuhteeseen Seljan (Emmi Kaislakari) kanssa. Pian Seljalla on vauvakuume, ja Seljan naiseus ja jopa naisellinen uhkaavuus ja sen tuomat pyöritykset kietovat Jarin pihteihinsä. 

Jarin vanhemmat Inkku (Teija Auvinen) ja Pöpi (Auvo Vihro) ovat vierailleet Belgiassa, ja saaneet siellä päähänsä, että menevät Eurooppaan tekemään armokuoleman, ihan vain varmuuden vuoksi, ennen kuin sairaudet ja vanhuuden vaivat astuvat kuvaan. Nyt kun kaikki on vielä hyvin.

Kaikkien suunnitelmia mutkistaa Jarin teini-ikäinen poika, josta on yhtäkkiä otettava vastuu, kun Jarin yhdenillan hairahdus Hilu (Petra Ahola) on äkkiseltään kuollut ulkomailla lemmenteissullaan.

Poika, Väinö-Kai on kuoreensa sulkeutunut, ja kasvanut padiinsa ja kuulokkeisiinsa kiinni. Miten käy kaikkien hahmojen, kun äkkiä elämä pyöriikin tuon uuden ihmisen ympärillä.

Selja on katkera uudesta tulokkaasta ja Jarin vanhemmat yrittävät ymmärtää ja rakastaa toivomaansa lapsen lasta. Jari on pihalla omasta elämästään.

Näytelmä kutkuttaa mukavasti nauruhermoja, mutta leikkii samalla pelottavan hyvin veitsenterällä realisuudellaan. Asiat ja tapahtumat ovat kärjistettyjä, mutta silti niin totta. Suomalaisuutta pelottavalla tavalla. Mieleeni tulee tekstistä Reko Lundánin näytelmät. Tässä on jotain hyvin paljon samankaltaista.

Ohjaus toimii hienosti, lavasteet ovat iisihköt ja näyttämöhenkilökunta otetaan soljuvasti mukaan näytelmään vaihtamaan niitä. Koska kaikkihan näytelmässä tapahtuu vain Jarin pään sisässä ja me katsojat olemme siellä vain vierailulla. Tästä kertoo myös valosuunnittelu särisevän kattokruunun kera.

Musiikki vispaa lannetta kuin Twin Peaksissa konsanaan. Kaikki tutut TTT:n näyttelijät tekevät upeaa ja takuuvarmaa työtä. Eniten esille kuitenkin nousee Teija Auvinen äitihahmossaan. Auvisen suuhun on käsikirjoitettu ehkä näytelmän nasevimmat ja parhaat repliikit, ja hän hoitaa roolinsa upealla energialla.

Yksi parhaita kantaesityksiä pitkään aikaan. Tätä voi suositella älyllisestä ja  huumorillisesta leikittelystä pitäville katsojille. Itse nautin ja nauroin, sekä mietin syvällisempää kaikua tarinasta.