Pakolaiset
Vanha teksti peilaa myös nykyaikaa
Minulla on aina suuri kysymysmerkki otsassa, ja jopa hieman jännitystä ilmassa, kun menen katsomaan jotain vanhaa tekstiä. Tämäkin Pakolaiset on julkaistu jo vuonna 1909 kirjana. Jännitys johtuu siitä, että menenkö katsomaan puisevaa pönötysesitystä. Onneksi jo ohjaajan nimi, Mikko Roiha, kertoo, että tuskin näin on. Eikä nytkään todellakaan ole syytä pelkoon.
Vanhempi, varakas, leskeksi jäänyt talonpoika Uutela (Heikki Kinnunen) nai hyvin paljon itseään nuoremman tytön talonpoika Keskitalon (Esko Roine) perheestä. Tytär Manta (Riikka Puumalainen) on kuitenkin tehnyt haureutta, ja raskaana jollekin muulle miehelle.
Keskitalon perhe ei voi moista häpeää sietää, vaan saa houkuteltua Uutelan, ja koko suvun muuttamaan Hämeestä Savoon, pakoon totuutta. Savossa kaikki on toisin jopa rasistista. Lopulta perheen salaisuudet alkavat paljastua niin Uutelalle, kuin koko Keskitalon perheelle.
Vaikka teksti on vanha ja vanhahtava, siinä on kuitenkin paljon myös ajankohtaisuutta ja inhimillisyyttä. Tarina on hyvä, mielenkiintoinen ja koukuttava. Ohjaajana Mikko Roiha pitää miltei koko ajan kaikki näyttelijät lavalla samanaikaisesti. Liikuttelee heitä kuin shakkimestari nappuloita. Jättäen näyttelijät välillä kauniisti jähmettyen koristamaan näyttämöä. Roiha osaa oivaltavasti liikutella yksittäistä näyttelijää, tai koko komppaniaa. Mikään, mikä näyttämöllä tapahtuu, ei ole turhaa.
Katsojalla on olo, kuin mustavalkofilmiä katsoisi. Vatteet ovat pääosin mustia, hieman harmaata, hieman valkoista. Yksinkertaista ja tyylikästä. Jopa körttiläisfiilistä. Silti esimerkiksi naisten hameet liikkuvat uskomattoman kauniisti tanssikohtauksissa. Pukusuunnittelusta kiitokset Heli Roiniselle.
Fimimäisyyden tunnelmaa lisää myös Moe Mustafan kuvat ja videot. Ne luovat tunnelman ja taustan, liikaa häiritsemättä. Myös kohtausten projisointi hieman viiveellä, ja välillä monistaen, esimerkiksi asemalaiturikohtauksessa, ovat huikean tyylikkäitä ja kaikki tämä edelleen mustavalkoisena.
Roiha on itse suunnitellut lavastuksen. Tässä on juuri sitä ihanaa yksinkertaisuutta mistä pidän. Vaikka ollaankin Tampereen teatterin suurella näyttämöllä, sitä ei ole ahdettu täyteen kaikkea mahdollista ja suurta. Pelkistettyä ja näytelmän ajan niukkuutta tukevaa. Suurta taustaseinää liikuttaessa, mustat näyttelijähahmot ovat jopa ahdistavan tyylikäs ratkaisu.
Musiikista vastaava, ja lavalla oivasti viihtyvä Pekko Käppi tekee hienoa livemusiikkia katsojien riemuksi. Kansanmusiikki vyöryy sopivan uudistetusti nykyaikaan.
Riikka Puumalainen tekee tanssilisesti vimmaisesti miltei puhumattoman roolin Mantana. Varsinkin kohtaus ennen väliaikaa on sydäntä raastavaa katsottavaa. Silti niin kaunista ja hallitun lahjakasta.
Koko Tampereen teatterin kööri: Ritva Jalonen, Martti Manninen, Antti Tiensuu, Pia Piltz ja Elisa Piispanen vakuuttavat vakavissa rooleissaan. Roineen ja Kinnusen, vanhojen konkareiden, työskentelyä on ilo katsoa. Varsinkin Kinnunen on jotenkin aivan liekeissä, ja nuortuneen oloinen. Loppukohtausta ei voi katsoa ilman liikutusta.
Hienon roolin tekee myös Eeva Hakulinen Uutelan edesmenneenä vaimona. Hakulisen artikulaatiossa ja näyttelemässä hahmossa on sitä rauhoittavaa voimaa, mikä koko muustakin näytelmästä huokuu. Rauhallisuus, sopiva tasaisuus ja kiireettömyys. Tämä esitys jotenkin pysäyttää meidät ylikiireiset ihmiset arjen oravanpyörän keskellä. Tästä näytelmästä saa jollain lailla energiaa ja voimaa. Suuri kiitos upeasta esityksestä. Roiha on nero.
