Midsommar

Kauhuelementtejä omaava taide-elokuva on visuaalista tykitystä

Myönnettäköön, etten ihan hirveästi pitänyt ohjaaja Ari Asterin edellisestä Hereditary-elokuvasta. Vaikka kriitikot sitä kehuivat paljon. Se ei parin uudemmankaan katselu kerran jälkeen ole oikein sytyttänyt, muuten kuin mainiolla taiteellisuudellaan. Mutta Asterin uusin, hänen toinen koko pitkä elokuvansa Midsommar taasen tykästyttää meikäläistä. Lieneekö se, että se on Ruotsille ainakin hyvin paha matkailumainos, tai itse suomalaisena koukuttava ajatus keskikesän yöttömästä yöstä?

Jenkeissä opiskeleva Pelle (Vilhelm Blomgren) saa neljä opiskeliaystäväänsä mukaansa Ruotsiin viettämään kotiseutunsa kulttimaista keskikesän rituaalia. Neljän vuoden kestänyttä suhdettansa aprikoiva pariskunta Dani (Florence Pugh) ja Christian (Jack Reynor) huomaavat pian olevansa todellakin omituisten ruotsalaisten keskellä, keskellä lepikkoa. Yhdeksän päivän ajan kestävä rituaali saa yhä hurjempia muotoja, ja lahkon keskelle tuotuja muun maalaisia, eli ei ruotsalaisia, alkaa kadota riittimeininkien yltyessä. Pariskunnan suhdetta koetellaan myös erinäisten trippejä aiheuttavien sienijuomien avulla kuin myös seksuaalisten houkutusten. Valintoja on tehtävä, ja päätettävä myös, että uskaltaako, ja haluaako rituaalin viedä loppuun saakka?

Alaotsikolla Loputon yö esitettävä leffa on nerokas, mutta ei mikään uusi idea. Äkkiseltään muistuu mieleen kotimainen mainio leffa Kyrsyä ja toki kulttiklassikko The Wickerman. Silti Aster on löytänyt oman polkunsa tehdä elokuvaa. Hitaasti ja kuuliaisesti etenevä tarina, pienet kauhu- ja ällötyselementit pitävät mielenkiinnon yllä. Suht tuntemattomat näyttelijät, joista tunnetuin varmasti tässä elokuvassa tyhmää ja idioottimaista jenkkiä esittävä Will Poulter (Maze Runner trilogia), upea kameratyöskentely ja hieno musiikki nostavat äkkiseltään Asterin sellaisten ohjaajien kuin Yorgos Lanthimosin ja Darren Aronofskyn kaltaisten taideleffailijoiden kastiin. 

Huikenteleva ja värikäs elokuva tekee sen, että yksikään amerikkalainen ei varmastikaan uskalla koskaan astua Ruotsin kamaralle, tosin varmasti siinä samalla kaikki Pohjoismaat vedetään samaan kastiin. Elokuva ei pelota, mutta muutama todella inha kuva ruudulla vilahtaa, saaden mahassa kierroksia aikaiseksi. 

Pääosassa Florence Pugh, näyttäen nuorelta Sharon Stonelta tekee vakuuttavan roolin, ja koko (ilmeisestikin) ruotsalaisstatisti ryhmä on mitä mainiointa. Elokuvan kaksi ja puoli tuntisen keston unohtaa svärrejen tanhutessa nurmikolla ja taikajuomiaan keitellessä helpostikin.