Humiseva Harju

Emily Brontën klassikkon uudelleentulkinta rikkoo puisevan epookin kahleet

Enpä tiennyt oikeastaan mitä olen menossa katsomaan, kun astelin Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomoon. Tiesin Humisevasta harjusta suurin piirtein tapahtumien ajanjakson ja paikan mihin tarina sijoittuu sekä kiitos Kate Bushin Wuthering Heightsin päättelin, että tarinassa seikkailevat Cathy ja Heathcliff. Niin ja että klassikkoteoksesta on tehty lukuisia televisio- ja elokuvasovituksia näytelmä, musikaali ja oopperateosten lisäksi. Tieni kävi nyt ensimmäistä kertaa Brontën nummille.

Pelkistetty, karu, ajaton ja verevä – nämä ovat ehkä sanoja, joilla kuvaisin Helsingin kaupunginteatterin Humisevaa harjua. Tässä näytelmässä eivät krinoliinit heilahtele ja tafti kahise. Klassikosta Jo Cliffordin tekemä näyttämösovitus Lauri Maijalan ohjauksessa purkaa kaiken turhan ja nostaa esiin riipivän rakkauden, jonka kanssa tasapainoillaan järjen ja tunteiden vaakalaudalla. 

Näytelmä ei tunnu 1847 julkaistulta romaanilta vaan on tässä ja nyt. Fyysisyys hengästyttää katsojankin ja pakottaa miettimään niiden mustelmien määrä mitä konkreettiset heittäytymiset ja yhteentörmäykset näytelmässä aiheuttavat. 

PÄÄOSAA, Catherine Earnshaw’ta esittävä Oona Airola säteilee roolissaan. Hänen juostessaan pitkin nummia voi tuntea niin luonnonvoimat kuin niitäkin suuremmat tunteet. Catherinen monitahoista veljeä, Hindley Earnshaw’ta esittää Markku Haussila. Miehen kasvutarina isänsä varjosta itseltäänkin hukassa olevaksi aikuiseksi on kerrassaan riipaisevaa katsottavaa – huikeaa Haussilalta. Ja herra Heathcliff hylkiön matka aikuiseksi luokkayhteiskuntien lasikattoihin törmäillen. Ruman rujoa ja uljaan komeaa työtä Markus Järvenpäältä. 

NÄYTELMÄÄN ON upotettu paljon symboliikkaa ja monimerkityksellisiä ratkaisuja, jotka tuovat Humisevan Harjun lähemmäs tätä päivää. Aivan kaikkia ratkaisuista en kokenut hirveän merkittäviksi ja teos olisi ollut jopa eheämpi poistamalla tarpeetonta ja turhan alleviivaavaa symboliikkaa.

Myös tunnelmaa luova musiikki toimi joissain kohdin erinomaisesti, mutta toisaalta onnutti hyvin etenevää näytelmää. Yksi ehkä pienistä, mutta yllättävän merkittävistäkin asioista näytelmässä oli äänimaailmat, joilla kokonaisuuteen syntyi lähes unenomaisia hetkiä, joissa todellisuus ja näytelmä sulautuivat yhdeksi.