Nivawa ja minä

Jossain maan syövereissä asuu laji, joka näyttää kanin, kalan ja kissan risteytykseltä. He ovat Aficoita. Päähenkilömme, työtön laiskimus Kōtarō Saitō saa eräänä päivänä riesakseen yhden tällaisen lajin edustajan. Lapsellisen Nivawan.

Kertomus on taattua mangaa kaikessa pöljyydessään. Edistääkseen yhteiskunnallista kehitystään laji lähettää Nivawan Kōtarōn hoiviin. Kōtarō ei pidä lapsista, koska ne ovat meluisia ja sotkuisia. Sitä Nivawa juurikin on, hän on ihmisikään muunnettuna noin 6-7-vuotias.

Otus käyttää kaasunaamaria, koska ihmismaailman ilma on täynnä saasteita, peseytyy pesukoneessa, teurastaa jääkaapista löytyvän oudon petokalan ihan tuosta vaan. Monta muutakin mielenkiintoista tapahtumaa seuraa, Nivawan äiti, Laveloa käy vierailulla, yhdessä opetellaan kirjoittamista, joka Aficoilla tapahtuu terävillä kynsillä, opetellaan. 

Kōtarō ei paljoa kotoaan poistu, pelaa vaan pelejään tietokoneella, mutta Nivawa saa hänet tutustuttamaan häntä ulkomaailmaan. Vuokraemännän kanssa tulee myös ongelmia, rituaaleja opetellaan, ja kiistellään myös siitä mikä laji lopulta keksi käännöskoneen. Eräänä päivänä Kōtarō menettää pahaiseen sotkevaan kakaraan hermonsa, ja huutaa tälle. Nivawa katoaa, eikä häntä tunnu löytyvän mistään…

Tarina on hauska, tempoileva, välillä mangamaisen jankkaavakin, mutta silti se viehättää suuresti omanlaisella lämmöllään. Parivaljakko on täynnä toistensa vastakohtia. Toinen laiska ja vetelä, toinen vauhdikas ja värikäs. 

Kuvitukseltaan sanoisin sen olevan ihan perusmangaa.

Mielenkiinnolla odotan tarinan kahta seuraavaa osaa.