Stephen King: Laitos

Stephen King kierrättää omaansa kiinnostavalla tavalla

Olen ollut aina King-fani. Luin vuonna 1983 suht tuoreeltaan hänen ensimmäisen suomennetun teoksensa Tulisilmä. Siitä alkoi henkilökohtainen, tähän päivään asti kestänyt matkani kauhuun. Ja matka jatkuu.

Olen onnistunut haalimaan kokoelmaani kaikki Kingin suomennetut teokset. Eli hyllymetrejä riittää. Myönnettäköön, että muutamia viimeisiä en ole vielä ”ehtinyt” lukea, ja muutamat olen äänikirjoina kuunnellut, kuten tämänkin Laitos-teoksen. Mersumies-trilogian osittain luin ja osittain kuuntelin. Nyt juuri Laitoksen lopetettuani palasin hieman ajassa taaksepäin ja aloitin juuri Ruususen unen kuuntelun. 

Mutta minkälainen kirja on uutukainen Laitos?

Kirjan ensimmäinen osa, josta ei vielä voi alussa sanoa yhtään mitään, mihin tämä kaikki tulee johtamaan, kertoo miehestä nimeltä Tim. Erinäisten sattumusten kautta hän palkkautuu pikkukaupunkiin ns kolkuttajaksi, eli yövartijaksi kylän raitille. Tämä kertomus on eräänlainen alkusoitto kaikelle tulevalle.

Kirjan toinen osa varsinaisesti aloittaa oikean tarinan. Luke Ellis on 12-vuotias poika. Hän on huippuälykäs, ja valmistautumassa yliopisto opintoihin, kunnes eräänä yönä hänet kaapataan kotoaan, ja hänen vanhempansa surmataan raa’asti. 

Luke herää tutun näköisessä huoneessa, joka melkein vaikuttaa hänen omaltaan, lukuunottamatta, pieniä virheitä, ja sitä, ettei huoneessa ole ilkunaa.

Luke on laitoksessa. Laitoksen asukkaat koostuvat kaikki eri ikäisistä lapsista, ja heitä kaikkia yhdistää joko enemmän tai vähemmän telekineettiset tai telepaattiset kyvyt. 

Lapsille tehdään hirvittäviä kokeita ja henkilökunta kohtelee heitä huonosti. Kykyjä yritetään herätellä voimiinsa. Ja jos joutuu laitoksen etuosasta takaosaan, ei ole ”kuunaan päivänä palaava”. Luke alkaa suunnitella pakoa ja muut lapset kapinaa.

Lopulta uskomattomien seikkailujen kautta Luken ja Timin tiet yhtyvät. Aluksi Tim ei usko Luken uskomatonta tarinaa koko laitoksesta, ja erityiskykyisistä lapsista, mutta kun laitoksen pahat ihmiset aloittavat verilöylyn Timin pikkukaupungin kaduilla, on aika ryhtyä vastatoimiin.

King usein toistaa omissa tarinoissa itseään, eikä tämäkään ole poikkeus. Ei tämä mitään Kingin parasta antia ole, mutta se on sopivan viihdyttävä. Ja Antti Jaakolan taiturimaista eläytymistä ja miellyttävää ääntä on ilo kuunnella.

Ensimmäisenä tulee mieleen Tulisilmä-kirjan, valtion paha laitos. Eli sieltä saakka ammennetaan juttuja uusiokäyttöön. Myös Kingin usein käyttämä yhteismieli ja ”hyrinä” on taattua King-teemaa. Vahvimmin se oli ehkä esillä teoksessa Kuulolla. Luken pakomatkassa on selkeästi mukana fiilistä loistavasta Eksyneiden jumala -kirjasta. Ammuskelu ja pikkukaupungin väijytyskohtaukset ovat ehkä olleet esillä eniten Kingin tuplahuijauksessa, eli omalla nimellään kirjoittamassa Epätoivon kaupunki kirjassa, sekä samat tapahtumat toistavassa, salanimellä Richard Bachman kirjoittamassaan Teloittajat opuksessa. 

Mutta ihan varmasti hyvää nannaa King faneille. Tässä kirjassa ei oikeastaan edes ole mitään kauhuteemaa, vaan enemmänkin leikitellään ihmismielen voimilla, Kingin toiseksi eniten käyttämällä aiheella.