Kinky Boots

Glittersaappaat avoimuuden asialla

En ole koskaan aiemmin missään esityksessä nähnyt, että yleisö nostaisi peppunsa ylös penkeistään näin nopeasti osoittaakseen suosiota ja aploodeeraksateen kuin Kinky Boots musikaalissa. Ja taputusta riitti pitkään. Syystäkin.

Kinky Boots nähtiin ensi Helsingin Kaupunginteatterissa ja nyt koko tuotanto lavasteineen ja päätähtineen on saatu Tampereelle.
Ja kyllä, myös Helsingin version näin, mutta lupaan olla vertaamatta esityksiä millään lailla.

Musikaalin on käsikirjoittanut Harvey Fierstein ja säveltänyt ja sanoittanut monelle tuttu Cyndi Lauper. Ja tarkka kuuntelija varmasti löytää sieltä sen laupermaisuuden hyvinkin. Ja Eeva Kontu, kera Joonas Mikkilän ottavat Lauperin biisit mahtavalla fiiliksellä ja boogiella haltuunsa. Ohjauksesta vastaa vahvasti useita musikaaleja tarkkuudella operoinut Samuel Harjanne.

Mistä on kyse?

Charlie Price (Petrus Kähkönen) joutuu ottamaan isänsä kuoltua hoitaaksensa suvun kenkätehtaan, jonka tulevaisuus näyttää huonolta, samaan kurakkoon on valumassa pikku hiljaa suhde kihlattunsa Nicolan (Eriikka Väliahde) kanssa. Tavattuaan dragpersoona Lolan (Lauri Mikkola), syntyy idea vaihtaa miestenkenkiin erikoistuneen tehtaan mallisto drageille suunnattuun stilettikorkosaapasmallistoon.
Tehtaan väki pulikoi vastaan ja epäloogisen pääparin yhteinen suunnittelu ja uudistushanke eivät ihan ota onnistuakseen. Kummallakin on omat luurangot kaapissaan. Räväkkä ja huoletonkin Lola. Versus tehtaan johtajaksi nössöstä hiirulaisesta, tehtaan pelastavaksi haluavasta liiankin määrätietoisesta ja määräilevästä Charliesta kehittyy juonellisesti mainio soppa. Oletettavaa on, että tunteet kuumenevat.
Siinä sivussa myös tehtaan työntekijät löytävät itsestään avoimuutta, Don (Hiski Grönstrand), joku ihastuu useiden huonojen suhteiden jälkeen palavasti, Lauren (Emmi Kaislakari), ja moni löytää itsestään uusia puolia, jopa kinkyjäkin, kuten George (Jyrki Mänttäri).

Kuitenkin näytelmän pääelementtejä ovat tutut, itsensä löytäminen, rakkaus, kasvu ihmisenä ja ennen kaikkea se avoimuus kaikkia kohtaan.
Se ettei musikaali saa minulta täyttä viittä tähteä, johtuu pääosin kuitenkin tarinan löyhyydestä, kliseisyydestä, ennalta-arvattavuudesta ja jopa muutamista turhistakin kohtauksista. Mutta kaikki muu onkin sitten pelkkä ilotulitusta!

Lavastus, puvustus, äänet, valot, meikit, kampaukset ja koreografia toimivat silmiähivelevästi visuaalisena väriloistona ja ilona.
Koko ensemble on täydellinen. Näyttelijöistä ja tanssijoista aistii varmasti katsomon perukoille asti, että tätä on kivaa ja hauskaa tehdä. Tuo fiilis on suorastaan käsinkosketeltava. Ja sitä lisää vain bändin loistava meno ja meininki omassa kuopassaan, valitettavan näkymättömissä, mutta onneksi kuultavissa.

Leena Rousti tekee pienen, mutta merkittävän roolin Trishinä. Lennua on aina ilo nähdä ja kuulla lavalla. Roustin ääni on jotain niin omalaatuista, taidokasta ja koukuttavaa.
Näytelmän parhaan huumoripläjäyksen katsojille antaa Emmi Kaislakarin Lauren. Ihastustumisensa riivaamassa tilassa. Kaislakarin ruumiinkieli on estotonta, ihanan häpeilemätönta ja suorasukaista. Hienoa heittäytymistä ja upeaa laulua. Kiitos Emmi!

Mutta musikaalin ehdottomat ja häikäisevästi ylivoimaisemmat tähdet ovat Petrus Kähkönen ja Lauri Mikkola.
Kumpikaan ei astu toisen varpaille koroillaan, vaan vetävät omat roolinsa millin tarkkuudella niin näyttelijöinä kuin laulajina. Huomaa, että tätä showta on vedetty jo useampaan otteeseen. Ja kummallekin toivon sydämestäni pitkää ja rikasta musikaaliuraa. Tällaisia tyyppejä, tällaisella ammattitaidolla ei tästä maasta montaa löydy. Molempien soolobiisit vievät kylmätväreet selkäpiihin ja wc-kohtauksen kappale saa alahuulen väpättämään.

Eipäs. Anteeksi. Nyt huijasin. Kyllä tämän näytelmän superstarat ovat Lolan Enkelit. Kuusi kundia huikeina drageina uskomattomissa koroissa, valloittavat varmasti paatuneemmankin heterojuntin sydämen. Mieletön energia ja täydellinen kropanhallinta kaikin tavoin. Kumarrus ja kiitos teille.

Värikäs, räväkkä, tunteitaherättävä, hauska.

Lopetusbiisi hyräilyttää vielä teatterista lähtiessä, ja itse toivon, että jokainen tämän hyvänmielen musikaalin katsottuaan, löytäisi vielä pienen lisäpalan itselleen sitä tarvittavaa avoimuutta.