Eikä yksikään pelastunut

Agatha Christien klassikosta vahvaa ja laadukasta perusteatteria

On huikeaa, että yli kahdeksankymmentä vuotta sitten kirjoitettu kirja toimii edelleenkin loistavasti. Minun mielestäni se on ollut aina kaikkien aikojen paras murhamysteeri. Omasta kirjahyllystäni teos löytyy sillä toisella tunnetulla nimellä, ja etusivulta löytyy syntymäpäivä toivotukset isältäni, vuodelta 1984. Muistan hyvin, kun tuota kirjaa toivoin lahjaksi. Eli olen ollut kaksitoistavuotias kirjan ensimmäisen kerran lukiessani. Näytelmän ikäsuositus onkin tuo sama lukema.

Kymmenen toisilleen tuntematonta vierasta kohtaavat hienossa talossa Soldier Island nimisellä saarella vuonna 1939. Pian gramofoni suoltaa jokaista koskevan syytöksen kuolemantuottamuksista. Yksitellen porukka harventuu. Jokainen kuolee vanhan lastenlorun kuvailemalla tavalla, ja samalla takan päällä olevista sotilaspatsaista katoaa yksi kerrallaan. Saarella ei ole muita. Pakokeinoa ei ole. Eli yksi heistä on murhaaja.

Kertakaikkisen nerokas teksti mysteerineen, ja jopa lievine kauhuelementteineen sopii hienosti näytelmäksi. Usean elokuvan ja tv-sarjan olen aiheesta nähnyt, mutta nyt vasta ensimmäistä kertaa teatterin lavalla.

Anna-Elina Lyytikäinen on saanut ohjauksellaan tekstin toimivaan lavalla jämäkästi ja pääosin turhia kikkailematta. Yksi ja sama lavastus muuntumatta toimii yksinkertaisella tyylikkyydellä. Lavastuksen ohella Mikko Saastamoinen on vastannut myös pukusuunnittelusta. Pidän ideasta, että jokainen henkilö on tietyn värinen ulkoisesti. Melkein tulee mieleen Cluedo-lautapelin hahmot, rouva Sininen, professori Luumu jne.

Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelu luo mysteerisaarella hyytävän tunnelman. Ja ääntä tukee taidokkaasti myös Petri Kyttälän luomat kauniit videot. Raimo Salmen valosuunnittelua on ilo katsella rätisevine kattokruunuineen, ja milloin kylmyyttä luovana efektinä. Kampauksista, maskeista ja peruukeista vastaa tutulla, aina yhtä taidokkaalla tyylillään Jonna Lindström.

Pidän tavasta jolla esitys on toteutettu. Oikeastaan hetkeen ei olekaan ohjelmistossa ollut tällaista hyvinkin klassista perusteatteria. Rauhallinen tahti, sopivassa tahdissa kuolevat vieraat, ja halu nähdä, miten tässä lopulta käy? Lempikohtaukseni oli runon ”kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä”, myötä tapahtuva murha. Myönnettäköön, että iho nousi kananlihalle.

Tampereen teatterin 10 upeaa näyttelijää tekevät kaikki hienoa työtä lavalla. Ainoa probleema tässä on se, että osaa näyttelijöistä näemme lavalla turhankin vähän aikaa, ennen kuin kuolo heidät korjaa. Paljastamatta tässä nyt kuitenkaan sitä, kuka tai ketkä saavat eniten sitä lava-aikaa. Myös lainassa olevat, vuorottelevat lapsinäyttelijät Kyösti Kiiskilä ja Ossi Oijusluoma tuovat näytelmään kivan lisäpotkun ikäänkuin Vera Claythornen (Pia Piltz) menneisyyden haamuna tai omatuntona.

Ja kyllähän tämän tekstin loppuratkaisu on joka kerta yhtä kekseliäs ja mykistävä.

Hienoa, viihdyttävää, jännittävää ja ihanan klassista teatteria pienellä lisämausteella. Suosittelen jännityksen ja Christien ystäville.