Kotiopettajattaren romaani – Jane Eyre

Klassikkoteos taipuu upeasti näyttämölle.

Väittäisin, että Tampereen teatterin päänäyttämö on kokonsa ja tunnelmansa puolesta juurikin oikea paikka esittää tämä Charlotte Brontën kirjoittama romaani vuodelta 1847. Sen on näytelmäksi dramatisoinut Polly Teale ja hieno suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa. 

Ja ehdottomasti huomaa, että ohjaajan puikoissa heiluu näyttelijänä tunnettu Jussi Nikkilä. Sen verran vahvaa draamaa on saatu lavalle tuotua. Vaikka teksti on vanha, se ei missään nimessä ole kulunut tai tylsä. Kiitos hyvän dramataisoinnin ja jouhevan ohjauksen. 

Näytelmän päähenkilölle, Jane Eyrelle, tapahtuu niin paljon, että kyse voisi olla Sidney Sheldonin kirjasta tai kokonaisesta Dallasin tuotantokaudesta. Mutta kyse ei ole ryysyistä rikkauksiin -tarinasta. Mukana on vahvasti usko ja Jumala sekä miesten johtama ja pyörittämä maailma. Näitä kumpaakin vastaan Jane kamppailee omalla tavallaan. Mukana on tietenkin suurta ja raastavaa rakkautta, joka toimii näyttämöllä kipunointina näyttelijöiden välillä. Mutta itse pidin mukaan tuodusta, hienovireisestä goottilaisesta kauhusta. 

Sisäoppilaitoksen nuori orpotyttö kasvaa ja saa paikan kotiopettajattarena upeasta kartanosta Thornfield Hallista. Siellä hän pikkuhiljaa ihastuu työnantajaansa, kartanonherra Rochesteriin. Salaisuudet, kartanonherran kosioleikit ja Janen oma maailmankuva alkavat vähitellen aukeamaan. 

Lopulta tiet vievät Janen muihinkin tilanteisiin, joissa pitää tehdä itsenäisiä ratkaisuja. Romaani varmasti herätti kohua vahvalla naiskuvalla aikoinaan. 

Nyt teksti taidokkaasti pikakelaa Janen nuoruuden, ja monia muitakin kohtauksia. Näin näytelmä saadaan pidettyä reilussa kahdessa ja puolessa tunnissa sisältäen väliajan. Ja katsoja ei todellakaan pitkästy. 

Ohjaaja Nikkilä löytää kahdeksan hengen näyttelijäporukasta hienoa voimaa, luo useita rooleja Tampereen teatterin hienoille näyttelijöille, ja antaa katsojille kauniita ja selkeitä kohtauksia. Koko porukka taasen tekee roolinsa intensiivisen pikkutarkasti. Vaikka rooli vaihtuu toiseksi lavalla kesken kohtauksen, jollain pienellä elementillä, vaikka myssyllä, katsoja on koko ajan kartalla missä mennään, ja mikä uusi rooli on kyseessä. Tämä on erittäin tärkeä asia, ja hankalasti ohjattavissa. Tällä kertaa siinä onnistutaan todella hyvin. Kaikissa näkemissäni näytelmissä tällainen ei todellakaan ole toiminut. Myös huumoria näytelmään on upoteltu pienesti, sopivin välimatkoin. 

Puku- ja lavastussuunnittelun on tehnyt takis. Puvut ovat hurmaavia ja kauniita. Lavarakennelman yksinkertaisuus on kerrassaan mieletön idea. Ja se toimii. Muutamalla pyöräytyksellä kokoontaittuva kehikko luo pohjan uudelle kohtaukselle. Ja sitä pyöritetään juurikin sopivan maltillisesti. Jösses, että minä vihaan sitä lavan turhaa ylitaiteellista pyörittämistä. Nyt sitä ei tapahdu. Myös näytelmän musiikki on ohjaaja-näyttelijä Nilkkilän käsialaa, ja se tukee kokonaiskuvaa haikeilla soinnuillaan. 

Roolissaan Jane Eyrenä Marketta Tikkanen tekee kauniin, puhtaan ja silti vahvan roolisuorituksen. Tikkasessa on juuri sopivaa herkkyyttä, mutta sisäistä tahtoa, mitä näinkin isoon ja vaativaan rooliin vaaditaan. Täysin napakymppi suoritus. Niin on myös täyden kympin suoritus Pia Piltziltäkin Janen eräänlaisena toisena minänä varjona, jonka Jane nuoruuden tuittupäisyydessään kuristaa ja jättää taakseen. Silti varjo seuraa häntä läpi elämän. Piltz näyttelee samalla myös taitavasti toisenkin roolin Berthana, ilman, että minkäänlaista vaihtoa tarvitsee tehdä. Tämä on myös ohjaajalta nerokas idea. 

Itse asiassa Piltz taitaa olla näyttämöllä koko ajan. Milloin varjossa, milloin kahlittuna, milloin tanssien jne. Se jos jokin vaatii herkeämätöntä skarppiutta ja läsnäoloa. Repliikkejä Pialla ei paljoa ole, mutta aina esiin astuessaan hän onnistuu vangitsemaan katsojan huomion intensiivisesti. 

Kaunis ja kompakti paketti. Sopii romantiikan nälkäisille, klassikoiden ystäville ja niille 

kaikille jotka haluavat nauttia laadukkaasta teatterista.