PUNK

Punk on asenne ja musikaalina myös opetusmatka 

En ole koskaan ollut yhtään punk. Olen kyllä ihaillut punkkareita, ja kunnioitan elämäntapaa ja asennetta. Tunnen heitä myös eli tiedän mistä puhun. Jotenkin en nyt voi olla vertaamatta tätä näytelmä-musikaalia omaan Yksisarvinen-kirjaani, joka sijoittuu vahvasti sinne ysärin alkuun, ja keväällä 2022 jatkuu jatko-osassa Kaksisarvinen tähän päivään asti. 

Aivan kuin tämäkin teos, se leikittelee ajassa, missä oltiin kovin punk ja päättyy siihen, mitä ollaan tässä päivässä ja hetkessä. Onko punk sisältä kadonnut? Mitä jos itse olisinkin ollut ysärillä punkkari, enkä kuunnellut eurodiskoa. Minkälaisia omista kirjoistani olisi tullut? 

Mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Marko Järvikallas kertoo hienon tarinan. 

TARINASSA ON draamallisisesti mielenkiintoinen tarina, joka leikittelee kahdessa ajassa. Siinä on ripaus punkin historiaa ja asenteesta kertomista. Siinä on myös musiikkia, joka on hienosti läsnä teoksessa, vaikka en siitä kovin pidäkään, se vie mukanaan. Ohjauksessa on vielä hiomisen varaa kohtauksesta toiseen siirryttäessä ja niiden ajoitus varmasti hioutuu esityskertojen karttuessa. Myös musiikillisesti kaipasin hieman tiivistystä. Kaikkia biisejä ei tarvitse soittaa aina kokonaan. Mutta toisaalta ohjauksessa oli löydetty kivoja kikkoja, jotka saivat tekstin tuntumaan tuoreelta ja elävältä. 

Lavastus, valot ja musiikki toimii juurikin punkisti. Marjaana Mutaselle isot aplodit kampauksista, maskeista ja puvuista. Punk-muotinäytöstä oli ilo katsella. Heidi Kiviharju tekee ison ja vaativan roolin, oikeastaan pääosassa. Liitu nimisen tytön kasvutarinan hän tulkitsee uskottavasti. Nina Hagenia ei varmastikaan ole näin hienosti esitetty teatterin lavalla, mutta Eriikka Väliahde tottakai onnistuu siinä helposti. Myös hänen goottimainen Tinde hahmo toimii, tosin jää hieman taka-alalle.

Pete hahmon tekee kukas muukaan kuin Suvi-Sini Peltola, niin uskottavan karun äijämäisesti, että unohdan oikeasti katselevani naisnäyttelijää keesissä. Auvo Vihro tekee draamallisesti huikean tasaisen roolin, totutulla varmuudella Liitun isänä. Mutta pääsee täysin yllättämään myös solistina ennen väliaikaa. Oikea Iggy Vihro Pop. 

Janne Kallioniemi osaa aina yllättää. Oli sitten vaatteet päällä tai ei. Hänen Sakka-hahmossaan on riipaisevaa asennetta ja aggessiota, mutta myös surumielistä aatteiden vääristymistä. Hyvin kirjoitettu hahmo. Pauli hahmosta vastaa Saska Pulkkinen. Olenko koskaan sanonut Pulkkisesta mitään negatiivista? En ole tainnut sanoa. Enkä sano nytkään. Saska on alusta asti omaksunut ja tulkinnut hänelle annetut roolinsa taidokkaasti. Jo pelkkä ruumiinrakenne paidattomana lavalla huokuu punkin laihuutta ja energiaa.

Minerva Kauton olen tainnut nähdä aiemmin vain lastennäytelmä Feerissä. Siksipä ehkä hän antoikin raikkaan uuden tuulahduksen lavalle. Pidin kovasti hänen tulkinnastaan Jaden roolissa. Varma, mutta epävarma hahmona. Silti Kautto näyttää kauniisti roolinsa niin hyvät, kuin huonotkin puolet.

Eikä sovi unohtaa hillitöntä kolmikkoa (Juha Junttu, Hiski Grönstrand, Jari Leppänen), jotka muuntautuvat muun muassa bändistä Poliiseiksi. Mutta kyllä heidän yhteisroolinsa Marjukkana oli näytelmän hauskinta antia. 

Näytelmässä on hienosti asennetta, se ei alleviivaa asioita turhaan. Tarina pohjalla toimii hyvin, kunhan se vihdoin lavalla lähtee kulkemaan. Siinä on draamaa eri elämäntilanteissa, siitä löytyy huumoria ja punkin rytinää. Kenelle näytelmä on suunnattu? Sen päättää katsoja itse.