Pahanhautoja

Henkisen kasvun pahuus konkretisoituu

Oijoi. Suomessa ei ole koskaan tehty kovinkaan paljoa kauhuelokuvia. Eikä tämäkään periaatteessa ole. Tämä on sellainen Suomen Carrie, jos nyt tällainen kriitikko voisi löyhästi yndistää. Mutta elokuva on hieno, upea ja ärsyttävän hyvin mukaansa tempaava. Vaikka tematiikalla hieman halvasti ratsastetaankin.

On ihana ydinperhe äiti (Sophia Heikkilä), isä (Jani Volanen), tytär Tinja (Siiri Solalinna) ja ärsyttävä poika Matias (Oiva Ollila). Koko maailma on ihanaa ydinperhettä ja ihanuutta. Kaikki on väriltään, rosaa, pehmeää mandariinia, ruusukultaa, glitteriä tai pinkkiä. Äiti kuvaa ihanampaakin ihanampaa täydellinen perhetyylistä blogia, jossa perhe on kauniine hymyineen pääosassa. 

Heti alkuun äidin kamalan hymyn takaa paljastuu määrätietoisuus. Hänen luistelutaustan jälkeen hän haluaa tyttärestään Tinjasta superlahjakkuusvoimistelijan ja pakottaa tätä täydellisyyteen. Mutta vaikka Tinja hymyilee kasvoillaan, äidin kertoessa hänelle rakastajastaan nimeltä Tero (Reino Nordin), hänelläkin on salaisuus. Tinja nimittäin hautoo munaa, joka kasvaa. Lopulta iljettävä linnunpoikasennäköinen mutantti syntyy, ja metamorfoosien jälkeen alkaa psyykkisen linkin kautta tihuloimaan ja eräänlaiseksi kostonkaksoseksi ihastuttavan ja ällöttävän kauniin perusperheen elämää.

Elokuva on mudonmuutosten, henkisen kasvun, naiseksimuuttumisen ja psyykkisen painon metaforaa. Hienosti tehtyä sellaista. Käsikirjoitus kantaa melkein loppuun asti. Periaatteessa tällaista pienen lapsen kasvua kauhuskenessä on nähty. Mutta nyt on vahvana myös Suomi, suomalaisuus, mutta ällöttävyys kaikessa ihannoimessamme perusperheen onnellisuudessa.  Hieno käsikirjoitus kaiken kaikkiaan. 

Hanna Bergholm ohjaa juohevasti ja juoksukkaasti, pitäen jännittävyyden yllä. Tässä auttaa tukevasti myös Linda Jildmalmin huikea leikkaus. Perhe on yhtä ihanuushöttöä värimaailmaltaan, rakastaja Teron koti on synkkä, aavemainen ja rautaputkisänkyinen, ja sairaala on kovin, niin kovin valkoinen. Upeaa lavastusta ja värimaailmasuunnittelua. 

Sophia Heikkilää en ole koskaan missään nähnyt, mutta hän on tyrmistyttävän hyvä ja ällöttävän ihana-kamala äiti. Hyh. Menee oikein kylmätväreet. Ja Siiri Solalinna Tinjana on huikea löytö. Mikä viattomuus, mikä pahuus, mitkä lahjat! Uskomaton kokemus suomalaiseksi jonkinlaiseksi kauhuelokuvaksi. Enemmänkin pidän tätä matkana tähän päivään, vaatimuksiin, ja henkiseen patoutumiseen.