Kuolemantanssi

Visuaalinen teos joka saa kiinnostamaan, mutta samalla myös uuvuttaa

Mielestäni Tampereen Työväen Teatteri on ottanut huikean haasteen vastaan, ottamalla päälavalle teoksen, jonka suurin taiteellinen teema on tanssi. Se on hatunnoston paikka. Itse tanssiteatteria pitkään katsoneena ja arvioineenakin haluan, että suuri yleisökin löytäisi tanssitaiteen lumon.

Nyt ihan tuolle tasolle ei aivan päästä, vaikka Kuolemantanssi onkin upea kaiken kaikkiaan. Ja kun teokseen on valittu tanssin todellinen suurkolmikko Jorma Uotinen, Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen odotukset ovat korkeat.

Ja kolmikko hoitaakin tonttinsa hyvin. Ja on jo pelkästään mielenkiintoista ja samalla kunnioitettavaa nähdä heidät livenä lavalla. Yhdessä. Tanssimassa.

Pariskunta valmistautuu viettämään hopeahääpäiväänsä, kolkolla saarella, jossa he ovat piinanneet toisiaan onnettomassa avioliitossa jo 25 vuoden ajan. Edgar (Uotinen) on tiukkatahtoinen ja vaimonsa Alicen (Suutari-Jääskö) tukahduttanut upseeri. Alicen tehtävä on hoitaa huushollia, koska kaikki palvelijat ovat paenneet talosta Edgarin hirmuvaltaa. Alice unelmoi vapaudesta ja miehensä kuolemasta.

Paikalle saapuu kommennustehtävälle kummankin tuntema Kurt (Haapalainen), joka Alicen viekottelemana kietoutuu pariskunnan outoon ja mieltä vangitsevaan parisuhde ja kuolemanleikkiin.

Tekstipohjaksi on valittu August Strinbergin teosrypäs. 

Ja itse asiassa teksti onkin tämän kokonaisuuden vahvin lanka. Se on piinaavan koukuttava, synkkä ja saa katsojan janoamaan lisää. Kuinka tässä kolmiodraamassa lopulta käy?

Vuorosanat tulevat nauhalta, joten tanssijakolmikko saa keskittyä omaan ammatilliseen puoleensa. Toki he kaikki onnistuvat tekstissä vakuuttavasti. Ja äänisuunnittelusta vastaakin konkari Jarkko Tuohimaa.

Tanssi, joka on aina iloa silmilleni on tälläkin kertaa laadukasta, tarkkaiskuista ja soljuvaa. Mutta siinä on myös muutama ongelma. Koreografia ei ole mitenkään omaperäistä, eikä ainakaan katsojalle kovin haastavaa. Kaikki tuo on jo nähty.

Eikä hapsullisen hartiahuivin heiluttelu tuo siihen ainakaan minkäänlaista uutta ulottuvuutta.

Lisäksi näen ongelmana tanssinumeroiden pituuden. Soolo ja duetto tanssit ovat valitettavan ylipitkiä ja toistavat liialti samaa kaavaa. 

Ohjaaja Tiina Puumalaisella on varmasti ollut työtä saada kolmikko täyttämään suurta lavaa pitkissä numeroissa. Valitettavan usein se menee kylläkin tallusteluksi ja tanssahteluksi ympäri lavalle rakennettua huonetta. 

Sykähdyttävimmän vaikutuksen teki ensimmäisen puoliskon päättävä Alicen Ja Kurtin intohimoinen modernisoitu tanssi, johon Uotisen Edgar hahmo yhtyy. 

Puumalainen onnistuu muuten liikuttelemaan hahmoja ympäri suurta lavaa juurikin oikeisiin kohtiin ja oikealla hetkellä, ja pitämään näin jännitteen yllä. Sekä käyttää hyvin niukkaa tarpeistoa nerokkaasti – esimerkkinä taulun kehykset. Tiina Puumalainen vastaa myös teoksen upeasta sovituksesta.

Teokseen sävelletty musiikki toimii loisteliaasti, ja hämää katsojaa luulemaan näitä sävellyksiä jo aiemmin jossain kuulemikseen. Kaunista, draamallista ja koskettavaa musiikkia.

Tekstin lisäksi nostan Kuolemantanssi teoksen parhaaksi puoleksi jo omalla kunnioituslistallani gurun maineeseen nousseen Teppo Järvisen, nimittäin Järvinen vastaa tuotoksen visuaalisesta puolesta kuten lavastussuunnittelusta, puku ja videosuunnittelusta (yhdessä Puumalaisen kanssa), sekä valosuunnittelusta (yhdessä Sami Rautanevan kanssa).

Eli tämä tarkoittaa sitä, että teos on kaikessa visuaalisuudessaan täydellisen nautittavaa katsottavaa. Katsoja ei todellakaan tule pettymään. Yllättymään kylläkin.

Vaikka teos ei minua kaikkinensa ihan miellyttänyt, koska se on hieman turhan pitkä ja välillä koreografioissaan uuvuttavakin. Silti se on mielenkiintoinen, puhutteleva, ajatuksia herättävä ja laadukas kombo uudenlaista ilmaisua.

Toivon tämän Kuolemantanssin myötä tanssitaiteelle paljon uusia löytöretkeilijöitä ja uusia faneja.