Hylkäämisen päivät

Arveluttavan mielenkiintoinen teksti naisenmielen hajoamisesta miehen jättäessä hänet

I giorni dell’abbandono, suomeksi Hylkäämisen päivät ilmestyi vuonna 2002 ja suomeksi 2004. Elena Ferrantenkirjallisuutta on käännetty Italiasta monille kielille, ja kirjat ovat saaneet ihastusta ja vihastusta. Yleensä kirjoissa pääsankaritar on vahva nainen, joka kokee erilaisia elämisen tuskia.

Toisaalta idea kuulostaa Harlekiini-kirjasarjan roskalta, mutta ilmeisesti kirjoissa on aina jokin twisti, eikä lukijaa päästetä tavanomaisen kioskiromaanisuuden helppoudella Kuten ei päästetä Tampereen teatterin Frenckell-näyttämön katsojiakaan.

Erääna aamuna Olgan (Mari Turunen) mies ilmoittaa yksinkertaisesti jättävänsä hänet. Olgalle jää kaksi nuorta lasta ja kasa maksamattomia laskuja. Miehen nuori rakastajatar kummittelee mielessä, naapurin muusikon naamalle voi hätäpäissään istua seksin toivossa, siitäkään lohtua saamatta, lapset ovat, noh, lapsia. Pikkuhiljaa puhelinkaan ei enää toimi ja asunnon ovikaan ei enää aukea. Olgan naiseus ja varsinkin mieli alkavat pirstoutua. Onko Olgalle tapahtuva tapahtumien ketju hetkellinen, useita päivä vai viikkoja? Se jää mysteeriksi.

Pidin ensimmäistä puoliskoa varsin tylsänä, vaikka toki tarinaa rakentavana. Väliajan keskustelut olivat tuttujen näyttelijöiden, kriitikoiden ja muun asiaa tuntevan ensi-iltakansan keskuudessa lähinnä sitä, miksi suurin osa yleisöstä nauraa? Näytelmä ei todellakaan ole mikään komedia. Enemmänkin mustaa draamaa? 

Nauraako yleisö tottuneena näkemään Mari Turusen enemmänkin komediennena? Jota hän on, mutta erittäin hemmetin kykenevä draamarooleihin. 

Nauraako yleisö hermostuneesti itselleen? Tunnistaen vikoja omassa parisuhteessaan? Vai jopa sille, että ovat kirjan lukeneet tai kuunnelleet ja tietävät mitä on odotettavissa? Minua ei naurattanut. Ei paljoakaan. Mustasti kylläkin. Välillä. Oikeissa paikoissa. 

Minusta tarina nousee hienosti vakavalle pohjalle kakkospuoliskon alusta. Se saa verisiä, jopa ällöttäviä piirteitä. Toinen lapsi makaa kuumeessa, koiralle on käynyt mitä on ja tytär joutuu liittymään äidin vainoharhaisuuteen – verisellä tavalla.

Mieleeni tuli Roman Polanskin elokuva Inho, joka kertoo mielen pirstoutumisesta.Tämä tarina on juurikin sitä. Naisen avioliitto, ja kaikki mitä varten hän on elämäänsä rakentanut, murtuu ympäriltä. Myös hän.

Liisa Mustonen ohjaajana ja dramatisoinnissaan on tehnyt hyvää jälkeä. Ongelma on kuitenkin alkuperäisessä tekstissä. Se on jaaritteleva, nousee upeaan kliimaksiin, ja päättyy lopulta onnelliseen Twilight- tai Sex in the City -karkkikuvaan. Liian höttöisää ja pumpulia.

Tomi Alatalo muusikon roolissa koko pituudessaan olisi ansainnut paluuseensa Tampereen teatterin lavoille paremman ja isomman roolin. Muu poppoo hoitaa hommansa upeasti. Näyttelijät, lavastus, puvustus, valot ja äänet. 

Mutta asiaahan ei pääse millään pakoon, että Mari, jösses, Turunen on tämän näytelmän kuningatar, prinsessa ja paha äitipuoli yhdessä pakkauksessa. Mieletön määrä haastavaa tekstiä ja tarkkaa suoriutumista.

Odotan aina Marilta hienoa roolisuoritusta, nyt sain pelkkää puhdasta parhautta. Unohtakaa ne komedia hömpötykset. Turunen on loistava draamanäyttelijä! Huikean dramaattinen, vaativa ja alusta loppuun täydellä kympillä vedetty rooli! Nyt iso kumarrus täältä Marille. Olet the Best!