Piaf

Räävitön, raastava, raju ja rakastettava

Siinäpä otsikossa tiivistettynä Tampereen Teatterin Piaf-musiikkinäytelmä. Unohtakaa lapsenmielinen Anastasia, unohtakaa megatäyteenahdetut musikaalit. Katsokaa pieni, koskettava ja kaunis Piaf. Tampereen Teatterin päälava on juurikin täydellinen paikka aistia ja tuntea tämä esitys. Intiimi, viehko ja idearikkaudella täytetty.

Piaf, aikansa yksi kuuluisimmista laulajista syntyi 1915, eli  lapsuutensa ja nuoruutensa ilotyttöjen keskuudessa, josta mitä ilmeisemmin oppi räävittömän ja omintakeisen elämäntyylinsä sekä mustan huumorinsa. Nousi laulutaidoillaan kuin ihmeen kaupalla suureen suosioon, ensin Ranskassa, sittemin Euroopassa ja lopuksi myös hieman nihkeän alun jälkeen myös Amerikassa. Elämä oli yhtä pyörremyrskyä. Miehiä, alkoholia, morfiinia. Ylämäkiä, alamäkiä, ja lopuksi kuolema vain 47-vuotiaana maksasyöpään. 

Juurikin loistava ja mielenkiintoinen aihe musiikkinäytelmälle. Kaikki tietävät Pariisin varpusen, Piafin, mutta mitä me hänestä oikeasti tiedämme? Se miten paljon käsikirjoittaja Pam Gems (1925-2011) värittää Piafin elämää, jäänee arvoitukseksi, mutta teksti on hyvä. 

Ensimmäinen puolisko pikakelaa Piafin nuoruuden, uran alun, toisen maailmansodan ja monta muutakin asiaa suorastaan hengästyttävän nopealla temmolla. Tässä vaiheessa tämänkin kriitikon on pakko ottaa Wikipedia avukseen. Mitä minä juuri näin? Mitä kaikkea tapahtui? Mutta yritä nyt saada uskomaton elämäntarina ympättyä väliaikoineen vajaaseen kolmeen tuntiin. Se annettakoon anteeksi. Eli ensimmäinen puolisko pohjustaa tulevaa. Ja väliin saamme nauttia upeista kappaleista.

Toinen puolisko nostaa musiikkinäytelmän aivan uudelle ja upealle tasolle. Nyt maltetaan hengittää ja viedä Piafin viimeiset vuodet kunnialla loppuun saakka. Aika pysähtyy. Katsomo hiljenee. Piafin muutamat irstaat ja röyhkeät repliikit repivät taatusti katsojien mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Voiko tällaisia lauseita kirjoittaa rakastetun laulajattaren suuhun? Oliko hän oikeasti noin omahyväinen, diiva ja rietas?

Ja kerrankin näen teatterin lavalla käsittämättömän upeasti tehdyn huipennuksen, kun Piaf lopuksi kuolee. Juuri näin. Ei liikaa, ei alleviivatusti, vain puhtaan tyylikkäästi. 

Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on tehnyt hyvää työtä. Toki loistava käsikirjoitus tukee. Joissain kohdissa pieni tiivistys ja ihmisten kuljetus lavalla olisi tarvinnut puhtia ja nopeutta. Mutta idearikkautta löytyy, ja tällä kertaa Tampereen Teatterin lava on ahkerassa käytössä. Varsinkin Piafia vartavasten rakennettua pyörivää osaa on hyödynnetty täydellisesti. 

Juho Lindströmin lavastus on huikea. Ja kaunis. Värimaailma on täydellinen. Ja se ei tarvitse sen kummoisempia suurien elementtien siirtelyä. Pyörivä osuus hoitaa kaiken tyylikkäästi. Melkein jopa huomaamattomasti. 

Kerrankin kiinnitin erityisesti huomiota myös taidokkaaseen valosuunnitteluun, jonka Raimo Salmi on luonut. Varsinkin Piafin varjot teatterin lavan seinillä luovat maagisen tunnelman.

Maaginen ja järisyttävä on myös Jan-Mikael Träskelinin äänimaisema. Siinä kuulkaas vanhemmilla katsojilla tekohampaat kalisevat ja tenat kastuvat, kun toisen maailmansodan räjähdykset jyrisevät niin, että penkkirivit tärisevät. Huikeaa! En ole tällaista koskaan Tampereen Teatterissa kokenut. Muutenkin äänimaiseman taka-alaiset soundit hivelivät korvaani.

Äänimaisemasta toiseen. Kiitos bändi. Te olitte suorastaan parhautta. Koko ajan lavalla täydellä ammattitaidolla. Kiitos Anna Laaksolle kertakaikkisen upeista biisien sovituksista.  

Taidokkuutta on myös puvustus, hiukset, maskeeraus ja koreografia. Niistä ehkä taidokkain taidonnäyte löytyy näytelmän toiseksi upeammasta kohtauksesta. Mihin kaikkeen näyttelijät yltävätkään? Steppinumero! Katsoin kohtausta suu ammollani. Tämä on musikaalia! Tämä on sitä, mitä tarvitaan! Tämä on viihdettä!

Upein, ja kylmät väreet aikaansaava kohtaus on kuitenkin raastavan traaginen kohtaus, jossa näemme koko ensemblen pukeutuneina peruukkeineen päivineen Piafiksi. Koko lava täynnä Piafia. Tanssien, liikkuen koskettavasti. Tämä, jos jokin kuva koko teoksesta jää muistona verkkokalvoilleni.

Mutta miten tämän koko paletin ehkä tärkein osa? Näyttelijät. Sekä uudet, että vanhat konkarit tekevät hienoa työtä.  Ja koska rooleja on niin monia, nostan nyt vain kolme nimeä framille. Koko porukka ansaitsee ehdottomasti nöyrimmät kiitokseni, mutta nämä nousevat ylitse muiden.

Pia Piltz on talon yksi valovoimaisimmista tähdistä. Tällä kertaa hän loistaa useassa pienessä roolissa. Ihana purkkaa mätkyttävä hoitaja sairaalassa ja nöyristelevä ja punasteleva Piafin sihteeri. Mutta kyllä, kun Piltz astuu lavalle Marlene Dietrichinä, yleisö on hänen edessään sulaa vahaa. Rooli Piafin hyvänä haltijattarena, äiti hahmona, on huikea. Emmekä katsomon pimeydessä malta odottaa Pian lauluosuutta. Ja kyllähän se sieltä tulee. Täydellinen, huumaava ja kaunis. Ihana Pia!

Madeleine: ”Haluaisitteko kahvia?
Toine: ”Ei kiitos. Käy maksan päälle.”

Jälkimmäinen on Elisa Piispasen repliikki, jolle nauroin vedet silmissä. Piispanen tuo suht raskaaseen tarinaan huumoria. Valonpilkahduksia. Hänen pääroolinsa Piafin koko elämän aikaisena ystävänä on kertakaikkisen hieno. Piispasen komedienne taidot pienillä eleillä ja ilmeillä ovat valloittavan taitavat. Kuten aina. Kiitos Elisa jälleen kerran!

 ”Mä oon vetonaula. Ihmiset tulee kattomaan pysynkö mä hengissä.”

Ja viimeisenä. Annuska Hannulla. Mikä Piaf! Mikä tulkinta! Mikä lauluääni! Sen verran valitettavasti sanon, etten ihan koko ajan Hannulan näyttelijäntyöstä lavalla täysin pitänyt. Siinä on hieman toistoa ja välillä lievää karisman puutetta. Mutta näin vain välillä.  Kokonaisuutena hän tekee, ja nimenomaan ON Piaf. Reinkarnaatio, ja Piafin sielu. Ja eritoten kun hän laulaa jumalaisella äänellään, ja tulkitsee koko kehollaan Edithiä, se salpaa hengityksen ja vie katsojan jonnekin ihan muihin sfääreihin. Miten voikin laululliset tulkinnat saada niin upeita tuntemuksia ihon alle? 

Hannula saa tästä roolista varmasti sen kokemuksen, mikä tulee olemaan uran ehkä vaikuttavimpia asioita. Nöyrimmästi kiitän Annuska tästä, mitä sinulta sain. 

Piaf on elämys. Piaf rikkoo tekstillisesti monia rajoja rivokkuudellaan. Piaf antaa musiikillisesti ja visuaalisesti elämyksiä, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa. 

Piaf on kokemus.