Klaani

Monitasoinen teksti mahdollisuuksista ja verenperinnöstä.

Tauno Kaukosen teos Klaani ilmestyi kirjana 60 vuotta sitten. Ja onkin hienoa, että Tampereen Teatteri on ottanut sen ohjelmistoonsa. Itse teosta en ole lukenut, mutta minä, kuten moni muukin muistaa Mika Kaurismäen elokuvaversion vuodelta 1984. Tosin muistin virkistämiseksi varasin leffan juuri kirjastosta uudelleen katseluun. 

Nuorella Alkeksanteri Sammakolla (Antti Tiensuu) on isien (ja koko suvun) luomat paineet, jotka määrittävät hänen elämänsä ja tulevaisuutensa. Ympärillä on naisiin ja viinaan meneviä pikkurikollisia. Hahmot ympärillä antavat varoittavia esimerkkejä, mihin suuntaan elämää pitäisi kuljettaa, mutta lopulta vain itse nuorukainen voi tehdä ratkaisunsa. 

Oikeastaan kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat jollain lailla tummanpuhuvia. Lukuunottamatta kohta kuolevaa isoisää, josta Aleksanterilla on hyviä muistoja. Raakelia (Eeva Hakulinen), joka on kuin ihmeen kaupalla päässyt pois Sammakoiden suvun pahasta perimästä.

Ja tietenkin Mirja (Annuska Hannula), josta tulee Aleksanterin kesän rakkauden kohde.

Teksti on huikea, ja ohjaaja Pasi Lampela on tehnyt sitä näyttämölle sovittaessaan hienoa työtä. Toki pitkä teksti joutuu näyttämöversiona myös aikamoisen tiivistyksen kohteeksi. Roolihahmot on vedetty äärimmäisiksi ja tarinaa kuljetetaan melko vauhdilla. 

Teksti ja juoni kyllä ehdottomasti pitävät otteessaan. Ja vain kuvitella saattaa, ja pahaa pelätä lähenevästä loppuratkaisusta.

Näytelmän heikoin lenkki on nuorten rakastavaisten tarina. Se ei ota syttyäkseen. Teknisesti lahjakkaat näyttelijät eivät saa lavalle hahmojen vaatimaa kemiaa. Suurin syy lienee piilee nimenomaan käsikirjoituksessa, joka nostaa muita ympärillä tapahtuvia tapahtumia ehkä liiankin etualalle, ja jättää (mielestäni hyvinkin tärkeän) rakkausdraaman varjoonsa. 

Tampereen Teatterin miesnäyttelijäkööri tekee vakuuttavaa ja varmaa työtä erilaisine hahmokavalkaadeineen, kaikessa kirjossaan. 

Mutta vaikka loput naishahmot ovatkin kylmähkön koleita, he nousevat sukurasitteen voittajiksi, ja uskaltavat nousta pois suvun mustasta liejusta. Ja täten Frenckelin lavan parhaiksi rooleiksi. Hakulinen on täydellisen vakuuttava Raakelina. Hahmoa olisi halunnut nähdä ja kokea lisääkin. Taistelija. Tiikeri.

Ja Elina Rintala äiti Ullana on myös upea hahmo, ja upeasti tulkittu. Nainen, joka on alkoholisti miehen ja nuoren poikansa välissä. Pahassa raossa, jossa pitäisi osata tehdä päätöksiä, mutta niihin ei kykene, ennen kuin aivan lopussa. 

Tätä hahmoa eritoten jäin miettimään. Mitä jos äiti olisi osannut tarttua asioihin rankemmalla kädellä aiemmin? Mutta juoppo mies saa hänet kuitenkin aina uudestaan houkuteltua vällyjen väliin. Lopullinen lähtö, miten se vaikuttaa Aleksanterin lopullisiin päätöksiin? Mutta onko sekin jo toisaalta liian myöhäistä? Ja jopa itsekästä? 

Näitä kysymyksiä voisi mietiskellä loputtomiin. Ehkä luen kirjan, ja löydän hahmosta vastauksia.

Niukka ja yksinkertainen lavastus toimivat. Aina ei tarvitse olla kieppuvaa lavaa ja kymmeniä liikuteltavia lavasteita. Ohjaajana Lampela osaa yksinkertaisella näyttämöllä luoda katsojille mielikuvat kodista, verstaasta, saaresta ja muistakin paikoista 

Myös äänimaailmasta pidin. Siinä oli jotain John Carpentermaista yksinkertaista melodiaa. Ja toki kun pätkä Klaani elokuvan kappaletta ”Aamuyössä aistein avoimin…” alkusanat saadaan kuulla, iho on hetkessä kananlihalla. 

Vaikka teksti on vahva, ja hyvin tamperelainen, silti fiilikset jäävät hieman laimeiksi. Mutta näytelmä antaa varmasti kaikille katsojille jotain.